Usein mie­tin, kuin­ka pie­ni lap­si osaa ja oi­val­taa. Lei­kin kes­kel­tä, sen suun­nit­te­lun ja sum­mai­lun se­as­ta, lap­si usein huo­maa elä­män ko­ho­koh­tia. Lap­siin ra­ken­net­tu tai­to saa usein py­säh­ty­mään. Juu­ri näin kävi il­ta­seu­rois­ta tul­les­sa, kun pie­ni poi­ka nuk­ku­maan men­nes­sään yh­täk­kiä to­te­si:

– Oli ne hy­vät seu­rat kun mi­nä­kin jäin us­ko­maan.

Niin, le­vol­li­sin mie­lin saa ai­kui­nen­kin ol­la, ajat­te­lin. Kai­kes­sa hä­li­näs­sä oli po­jal­la­kin jää­nyt jo­tain mie­leen seu­ra­pu­hees­ta.

Syk­syn pi­mei­nä päi­vi­nä huo­ma­sin usein il­tai­sin odot­ta­va­ni jo­tain: jou­lua, tal­vea. Syysf­luns­san kou­ris­sa­kin yri­tin naut­tia ar­jen het­kis­tä. En edel­leen­kään ai­van joka het­ki ky­ke­ne sii­hen. Mo­nes­ti huo­leh­din ja ka­saan aja­tuk­sia tu­le­van päi­vän va­ral­le. Vä­liin py­säy­tän it­se­ä­ni: On­ko meil­le lu­vat­tu enem­pää kuin tämä päi­vä? Tyy­ty­väi­syys kun on lah­ja se­kin.

Olen saa­nut ol­la ai­ti­o­pai­kal­ta seu­raa­mas­sa. Mo­nia ret­kiä ja reis­su­ja on vä­lil­lä jää­nyt vä­lis­tä per­heen nä­kö­kul­mas­ta toi­mien. Omat toi­veet ja suun­ni­tel­mat kun ei­vät usein­kaan to­teu­du niin kuin toi­voi­si. Sil­ti huo­maan usein, kuin­ka ih­meel­li­ses­ti on siu­nat­tu. Ter­veys, suku, ys­tä­vät. Us­kon lah­ja! Olen va­paa tur­his­ta pe­lois­ta. Niin luon­nol­lis­ta ja va­paut­ta­vaa kuin se on­kin, ei kai­kes­ta tar­vit­se huo­leh­tia.

Kai­ja Myl­ly­nen