Ei­len al­koi ke­raa­mi­sen ku­van­veis­ton kurs­si. Olin vuo­si­kym­me­niä toi­vo­nut si­sim­mäs­sä­ni sa­laa tuol­lais­ta kurs­sia. Tai­tei­li­ja­si­sa­re­ni oli myös il­moit­tau­tu­nut sin­ne. Sa­moin ys­tä­vä­ni, jon­ka sa­vi­töi­tä olin jo kau­an ihas­tel­lut.

Tie­sin, et­tä kurs­sin en­sim­mäi­nen teh­tä­vä oli­si muo­va­ta ih­mi­sen pään muo­toi­nen sa­vi­työ. Mal­li­ku­vi­a­kin sai­si tuo­da mu­ka­na. Ku­vien et­si­mi­nen jäi ai­van vii­me het­kil­le. Kop­pa­sin mu­kaa­ni nuo­rim­mai­ses­ta­ni ku­van, jos­sa hän esiin­tyy jou­lu­juh­las­sa noin ne­li­vuo­ti­aa­na. Olim­me ys­tä­vä­ni kans­sa en­sim­mäi­si­nä pai­kal­la.

Opet­ta­jaa ter­veh­ties­säm­me sa­noin hä­nel­le, et­tä mie­tin usein omaa osaa­mat­to­muut­ta­ni ja et­tä mitä ne kaik­ki toi­set mi­nus­ta ajat­te­le­vat. En­sin opet­ta­ja al­koi ke­hua ys­tä­vää­ni, kuin­ka pal­jon hän on ol­lut ke­ra­miik­ka­kurs­seil­la ja kuin­ka hä­nen kä­sis­sään syn­tyy mel­kein­pä mitä vain. Ajat­te­lin su­rul­li­ses­ti, et­tä no niin, hän tai­taa huo­ma­ta vain ys­tä­vä­ni tai­dot. Mie­le­ni las­ki nol­laan tai mel­kein­pä sen ala­puo­lel­le, kun­nes opet­ta­ja koh­dis­ti sa­nan­sa mi­nul­le: Si­nul­la­han on sil­mää vaik­ka mi­hin, olet tosi tai­ta­va piir­tä­jä ja se var­mas­ti nä­kyy myös ke­ra­miik­ka­töis­sä­si. Mik­si et muu­ten ole tul­lut ku­va­tai­teen päi­vä­pii­riin? Vas­ta­sin än­kyt­tä­en, et­tä pel­kään edel­leen vä­re­jä, ei mi­nus­ta ole kuin piir­tä­jäk­si. Saa siel­lä pel­käs­tään piir­tää­kin, sain vas­tauk­sek­si. Ilo nä­kyi var­mas­ti sil­mis­tä­ni, kun sa­noin hä­nel­le yk­sin­ker­tai­ses­ti kii­tos.

Aloim­me muo­ka­ta 10 ki­lon pai­nois­ta sa­vi­möyk­kyä ih­mi­sen pään muo­toi­sek­si. Otin tyt­tö­ni ku­van esil­le ja is­kin kä­te­ni sa­veen. Pian sii­tä al­koi muo­tou­tua pik­ku­ty­tön pää, hiuk­set ai­ka ly­hyik­si lei­ka­tut. Ja se pie­ni ny­ke­rö­ne­nä! Mut­ta mi­nul­la ei ol­lut ku­vaa edes­tä päin. Opet­ta­ja kiit­te­li työ­tä­ni nä­köi­sek­si, mut­ta lu­pa­si mi­nun rah­da­ta työ­ni ko­tiin, et­tä sai­sin muo­ka­ta kas­vo­ja myös edes­tä päin. Täs­sä vai­hees­sa si­sa­re­ni kom­men­toi, et­tä "en­si yö­nä ei Man­ni­sel­la nu­ku­ta!".

It­sel­le­ni muis­tui mie­leen ai­ka yli kym­me­nen vuo­den ta­kaa, jol­loin olin kär­si­nyt lop­puun pa­la­mi­ses­ta ja kuin pa­kon aja­ma­na os­ta­nut sa­vea ja aa­mu­öi­sin aloit­ta­nut sa­vi­päi­den te­ke­mi­sen kir­kas­va­lo­lam­pun lois­tees­sa. Ajat­te­lin, et­tä lie­kö mie­he­ni nyt kau­his­tuu ja pel­kää en­tis­ten ai­ko­jen tois­tu­van.

Otin sa­vi­pään ko­tiin. Pää­tä­ni sär­ki jo ar­mot­to­mas­ti, kau­la­ran­ka­ni ei näet kes­tä ko­vin kum­mois­ta nos­te­le­mis­ta. Kurs­sil­ta läh­ties­sä­ni kii­tin opet­ta­jaa­ni kan­nus­tuk­ses­ta, jol­la hän oli tuot­ta­nut mi­nul­le pal­jon iloa. Ko­to­na en us­kal­ta­nut mie­hel­le ker­toa, kuin­ka pai­na­va sa­vi­pää oli.

Seu­raa­va aa­mu val­ke­ni il­man pään­sär­kyä. Aa­mu­toi­mien jäl­keen ru­pe­sin se­laa­maan ko­neel­ta ku­via. Tuon tuos­ta jou­duin py­säh­ty­mään van­ho­jen ku­vien edes­sä. Ris­ti­äis­ku­via, rip­pi­ku­via, ar­mei­ja­ku­via, val­mis­tu­jais­ku­via, hää­ku­via... Tuli niin val­ta­va ikä­vä en­nen kaik­kea sitä ai­kaa, kun lap­set oli­vat pie­niä. It­ku tuli työk­si löy­tä­es­sä­ni pie­nim­mäi­se­ni ku­van, jos­sa kas­vot nä­kyi­vät edes­tä päin. Per­soo­nal­li­nen pik­ku­tyt­tö­ni­kin jo nai­mi­sis­sa ja työ­e­lä­mäs­sä! Ja minä jo niin van­ha! Vil­kai­sin ik­ku­nas­ta ulos. Upe­as­sa vä­ri­lois­tos­sa ole­va syys­mai­se­ma koi­vun­leh­ti­sa­tei­neen niin kau­nis, mut­ta kuin­ka ka­to­a­vais­ta tämä kaik­ki on­kaan, ajat­te­lin. Kuin­ka ly­hyt ih­mi­se­lä­mä!

Pa­la­sin mie­les­sä­ni edel­li­sil­lan kurs­sil­le. Tun­sin iloa, et­tä tai­vaan Isä aut­toi mi­nua ir­rot­tau­tu­maan ar­jes­ta to­del­la mie­lei­sen har­ras­tuk­sen pa­ris­sa, vaik­ka olin sitä niin pe­lok­kain ja it­se­ä­ni vä­hät­te­le­vin mie­lin odot­ta­nut.

Toi­ni Man­ni­nen