No niin! Sii­nä sa­nat, joil­la suo­ma­lai­nen sel­vi­ää mo­nes­ta asi­as­ta. Ja sa­nat, joi­ta tu­lee käy­tet­tyä hy­vin usein. Tä­män olem­me tul­lee­et huo­maa­maan vii­meis­ten viik­ko­jen ai­ka­na, kun olem­me ol­leet isän­tä­per­hee­nä kur­di­lai­sel­le vaih­to-op­pi­laal­le. Hän ni­mit­täin kiin­nit­ti noi­hin sa­noi­hin huo­mi­o­ta heti alus­sa. "Mitä se tar­koit­taa?" hän ky­syi.

Nämä ku­lu­neet vii­kot ovat mei­dän per­hees­säm­me ol­leet ta­val­li­ses­ta poik­ke­a­via, kun olem­me saa­neet ja­kaa ar­ke­am­me Tur­kis­ta tul­leen vie­raam­me kans­sa. Yh­tei­nen ai­ka on ol­lut an­toi­saa, mut­ta kult­tuu­rie­rot ovat myös yl­lät­tä­neet. Nii­den avaa­mis­ta, kom­mu­ni­koin­tia, on vai­keut­ta­nut myös yh­tei­sen kie­len va­ja­vai­nen tai­ta­mi­nen. Mo­nia asi­oi­ta ei ole tul­lut aja­tel­leek­si­kaan ai­kai­sem­min: mik­si toi­mim­me näin, oli­si­ko joku muu kei­no ken­ties pa­rem­pi ja su­ju­vam­pi. Tä­mä­hän on vain yk­si tapa toi­mia, mei­dän per­heen kult­tuu­ria. Nyt tu­lee mie­tit­tyä toi­sel­ta puo­lel­ta­kin asi­oi­ta. "äi­ti, kato pei­liin!" ku­ten nel­jä­vuo­ti­as yk­si päi­vä mi­nul­le sa­noi. Tar­koit­ti kyl­lä­kin ihan konk­reet­ti­ses­ti kat­so­mis­ta, kun si­ten näin hä­net nur­kan ta­ka­na, por­tai­kos­sa is­tu­mas­sa.

Kun lu­pau­duim­me isän­tä­per­heek­si, meil­tä tie­dus­tel­tiin us­kon­nol­li­suu­des­ta ja sii­tä, nä­kyy­kö se ar­jes­sa. Sil­loin vas­ta­sin, et­tä ei us­ko näy ta­val­li­ses­sa ar­jes­sam­me. Mut­ta eri kult­tuu­ris­ta ja us­kon­nol­li­ses­ta taus­tas­ta tul­leen vaih­ta­rin kaut­ta olem­me huo­man­neet, et­tä kyl­lä us­ko nä­kyy! Sitä ei vain ole tul­lut ai­em­min aja­tel­leek­si, kun se on meil­le nor­maa­lia.

Mu­siik­ki on ol­lut yk­si konk­reet­ti­sim­mis­ta asi­ois­ta. Kun hän kuun­te­li omaa mu­siik­ki­aan, tuli olo le­vot­to­mak­si, ja mie­tim­me, mi­ten voim­me sa­noa, et­tä em­me ha­lua ko­to­nam­me soi­tet­ta­van maa­il­mal­lis­ta mu­siik­kia. Ko­e­tin aja­tel­la, et­tä se on hä­nel­le tär­ke­ää, jo­tain omaa, ja se hiu­kan rau­hoit­ti miel­tä­ni, mut­ta ais­tin, et­tä myös­kään lap­set ei­vät ko­ke­neet sitä ko­toi­sak­si. Ja mikä lii­kut­ta­vin­ta, ko­to­na asu­va epä­us­koi­nen lap­sem­me sa­noi: "Ei mei­jän ko­tiin kuu­lu tuom­mo­nen mu­siik­ki!" Hän­kin koki sen ah­dis­ta­vak­si. Ker­roim­me po­jal­le asi­as­ta, ja var­maan hän ym­mär­si, kos­ka ei ole enää kuun­nel­lut mei­dän kuul­len. Ja on­han hän seu­rois­sa­kin ol­lut jo use­am­man ker­ran ja var­maan sitä kaut­ta hok­san­nut mu­siik­ki­ma­kum­me.

Olen myös miet­ti­nyt asi­oi­ta vaih­to-op­pi­laan nä­kö­kul­mas­ta. Mil­lais­ta on ol­la en­sim­mäis­tä ker­taa sau­nas­sa, ka­las­ta­mas­sa, sou­ta­mas­sa, seu­rois­sa. Mil­tä mais­tuu lei­pä­juus­to? En­tä tämä poh­joi­sen hil­jai­suus: kun ei ym­pä­ril­lä ole­kaan sitä mil­joo­nais­ta kan­saa, joka pu­huu tut­tua kiel­tä, te­kee tut­tu­ja asi­oi­ta, ker­ros­ta­lo­jen vii­dak­koa. Vain tun­te­ma­ton­ta, ou­toa, pe­lot­ta­vaa­kin met­sää, pel­toa, luon­toa, jo­hon pel­kää ek­sy­vän­sä... Mon­ta uut­ta elä­mys­tä. Pet­ty­myk­si­ä­kin. So­peu­tu­mis­ta uu­teen kult­tuu­riin. Suo­ma­lai­suu­teen, joka on muun mu­as­sa hil­jai­suut­ta, joka ei tun­nu kiu­sal­li­sel­ta po­ru­kas­sa­kaan, ku­ten Mar­kus Lohi juh­la­pu­hees­saan sa­noi Ra­nu­an opis­ton 30-vuo­tis­juh­las­sa.

Vaih­ta­rin ot­ta­mi­nen, isän­tä­per­heek­si lu­pau­tu­mi­nen, on tuo­nut uu­sia asi­oi­ta, nä­kö­kul­mia, haas­tei­ta mut­ta ilon­kin het­kiä. Eh­dot­to­mas­ti kan­nat­ti lu­pau­tua ja al­kaa, vaik­ka muu­ta­mat it­kut­kin olen it­ke­nyt, va­ja­vai­suu­te­ni to­de­ten. Täs­sä­kin asi­as­sa.

Voi, jos oli­si­kin yh­tei­nen kie­li, ker­toi­sin vie­raal­lem­me, mi­ten mi­nä­kin 21 vuot­ta sit­ten tu­lin ete­läi­seen Lap­piin, kes­ki­ses­tä Suo­mes­ta. Eri kult­tuu­riin. Uu­sien ih­mis­ten, uu­den ym­pä­ris­tön kes­kel­le. Taa­ja­mas­ta maal­le, pit­kien mat­ko­jen pää­hän. Mi­ten mi­nus­ta­kin tun­tui, et­tei me ym­mär­re­tä kai­kis­tel­len tois­tem­me kiel­tä ja ta­po­ja. Tu­lin vai­mok­si rak­kaal­le mie­hel­le­ni, mut­ta tu­lin myös mi­ni­äk­si, sa­maan ta­loon ap­pi­van­hem­pie­ni kans­sa asu­maan. Osak­si sitä su­kua, joka oli vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na täs­sä ta­los­sa asu­nut. Ei se ta­pah­tu­nut kuu­kau­des­sa, ei edes vuo­des­sa, et­tä koin ole­va­ni ko­to­na­ni tääl­lä. Mut­ta löy­sin paik­ka­ni. Mi­nut hy­väk­syt­tiin, ja hy­väk­syin it­se­ni täl­lai­se­naan. Sain ys­tä­viä, lap­sia, per­heen. Koh­ta olen puo­let elä­mäs­tä­ni ol­lut tääl­lä, koen ole­va­ni ko­to­na­ni. Viih­dyn. Tun­tuu, et­tä tämä on mei­dän nä­köis­tä elä­mää.

"äi­ti, tuup­pa kat­toon, mitä toin sul­le", kuu­luu oven ra­os­ta. Ne­li­vuo­ti­as on ol­lut isin kans­sa kyn­tä­mäs­sä, ja löy­tä­nyt vie­lä syys­mai­ti­ai­sen kel­tai­sen ku­kan. Ha­lu­aa ja­kaa, tuo sen äi­dil­le, pu­sun kera!

Sal­la Pät­si