No niin! Siinä sanat, joilla suomalainen selviää monesta asiasta. Ja sanat, joita tulee käytettyä hyvin usein. Tämän olemme tulleeet huomaamaan viimeisten viikkojen aikana, kun olemme olleet isäntäperheenä kurdilaiselle vaihto-oppilaalle. Hän nimittäin kiinnitti noihin sanoihin huomiota heti alussa. "Mitä se tarkoittaa?" hän kysyi.
Nämä kuluneet viikot ovat meidän perheessämme olleet tavallisesta poikkeavia, kun olemme saaneet jakaa arkeamme Turkista tulleen vieraamme kanssa. Yhteinen aika on ollut antoisaa, mutta kulttuurierot ovat myös yllättäneet. Niiden avaamista, kommunikointia, on vaikeuttanut myös yhteisen kielen vajavainen taitaminen. Monia asioita ei ole tullut ajatelleeksikaan aikaisemmin: miksi toimimme näin, olisiko joku muu keino kenties parempi ja sujuvampi. Tämähän on vain yksi tapa toimia, meidän perheen kulttuuria. Nyt tulee mietittyä toiselta puoleltakin asioita. "äiti, kato peiliin!" kuten neljävuotias yksi päivä minulle sanoi. Tarkoitti kylläkin ihan konkreettisesti katsomista, kun siten näin hänet nurkan takana, portaikossa istumassa.
Kun lupauduimme isäntäperheeksi, meiltä tiedusteltiin uskonnollisuudesta ja siitä, näkyykö se arjessa. Silloin vastasin, että ei usko näy tavallisessa arjessamme. Mutta eri kulttuurista ja uskonnollisesta taustasta tulleen vaihtarin kautta olemme huomanneet, että kyllä usko näkyy! Sitä ei vain ole tullut aiemmin ajatelleeksi, kun se on meille normaalia.
Musiikki on ollut yksi konkreettisimmista asioista. Kun hän kuunteli omaa musiikkiaan, tuli olo levottomaksi, ja mietimme, miten voimme sanoa, että emme halua kotonamme soitettavan maailmallista musiikkia. Koetin ajatella, että se on hänelle tärkeää, jotain omaa, ja se hiukan rauhoitti mieltäni, mutta aistin, että myöskään lapset eivät kokeneet sitä kotoisaksi. Ja mikä liikuttavinta, kotona asuva epäuskoinen lapsemme sanoi: "Ei meijän kotiin kuulu tuommonen musiikki!" Hänkin koki sen ahdistavaksi. Kerroimme pojalle asiasta, ja varmaan hän ymmärsi, koska ei ole enää kuunnellut meidän kuullen. Ja onhan hän seuroissakin ollut jo useamman kerran ja varmaan sitä kautta hoksannut musiikkimakumme.
Olen myös miettinyt asioita vaihto-oppilaan näkökulmasta. Millaista on olla ensimmäistä kertaa saunassa, kalastamassa, soutamassa, seuroissa. Miltä maistuu leipäjuusto? Entä tämä pohjoisen hiljaisuus: kun ei ympärillä olekaan sitä miljoonaista kansaa, joka puhuu tuttua kieltä, tekee tuttuja asioita, kerrostalojen viidakkoa. Vain tuntematonta, outoa, pelottavaakin metsää, peltoa, luontoa, johon pelkää eksyvänsä... Monta uutta elämystä. Pettymyksiäkin. Sopeutumista uuteen kulttuuriin. Suomalaisuuteen, joka on muun muassa hiljaisuutta, joka ei tunnu kiusalliselta porukassakaan, kuten Markus Lohi juhlapuheessaan sanoi Ranuan opiston 30-vuotisjuhlassa.
Vaihtarin ottaminen, isäntäperheeksi lupautuminen, on tuonut uusia asioita, näkökulmia, haasteita mutta ilonkin hetkiä. Ehdottomasti kannatti lupautua ja alkaa, vaikka muutamat itkutkin olen itkenyt, vajavaisuuteni todeten. Tässäkin asiassa.
Voi, jos olisikin yhteinen kieli, kertoisin vieraallemme, miten minäkin 21 vuotta sitten tulin eteläiseen Lappiin, keskisestä Suomesta. Eri kulttuuriin. Uusien ihmisten, uuden ympäristön keskelle. Taajamasta maalle, pitkien matkojen päähän. Miten minustakin tuntui, ettei me ymmärretä kaikistellen toistemme kieltä ja tapoja. Tulin vaimoksi rakkaalle miehelleni, mutta tulin myös miniäksi, samaan taloon appivanhempieni kanssa asumaan. Osaksi sitä sukua, joka oli vuosikymmenten aikana tässä talossa asunut. Ei se tapahtunut kuukaudessa, ei edes vuodessa, että koin olevani kotonani täällä. Mutta löysin paikkani. Minut hyväksyttiin, ja hyväksyin itseni tällaisenaan. Sain ystäviä, lapsia, perheen. Kohta olen puolet elämästäni ollut täällä, koen olevani kotonani. Viihdyn. Tuntuu, että tämä on meidän näköistä elämää.
"äiti, tuuppa kattoon, mitä toin sulle", kuuluu oven raosta. Nelivuotias on ollut isin kanssa kyntämässä, ja löytänyt vielä syysmaitiaisen keltaisen kukan. Haluaa jakaa, tuo sen äidille, pusun kera!
Salla Pätsi
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys