Hanna-Maria Jurmu
On aika tavalla itsestään selvää, että ihminen antaa toiselle ihmiselle lahjoja. Mutta miksi annamme lahjoja? Annammeko niitä tehdäksemme lahjan saajan vai itsemme onnelliseksi? Vai annammeko lahjoja tavan vuoksi, koska muutkin antavat?
Elämme tavarapaljouden maailmassa. Jos me aikuiset emme ymmärrä opettaa uusia sukupolvia – ja ensin itseämme – olemaan rakastamatta roinaa, hukka meidät perii. Voisin oikein todella pysähtyä miettimään, mikä tekee minut ja läheiseni onnelliseksi. Olisi hyvä pohtia perusteellisesti, mitä on kohtuus.
Joululahjoja antaessa on tärkeää, että jokainen lahjan saaja tuntisi, että hän on tullut kohdelluksi tasavertaisesti lahjan saajana, eikä kenenkään tarvitsisi ajatella, että lahja on palkkio hyvyydestä tai hyvästä käytöksestä. Joulupukin sisääntulokysymys ”onko täällä kilttejä lapsia?” voisi jäädä unholaan. Jospa joulupukki sisään astuessaan huudahtaisikin: ”Onpa täällä mahtavia lapsia!” Onneksi tämän ajan kasvatusmetodeihin ei kuulu enää ikkunasta kurkkivilla tontuilla pelottelu.
Muistan, kuinka joskus jouluna olen kuunnellut radiosta kirjailija Kalle Päätalon muisteluita hänen lapsuudenjouluistaan. Haluaisin kertoa sinulle, mikä noissa muistelmissa viilsi sydäntäni. Löysin vielä haastattelun Areenasta.
Kalle Päätalon varhaislapsuudessa ei juurikaan vietetty joulua. Ei ollut kuusta, ei joululahjoja eikä joululauluja. Paras joulumuisto oli se, kun isä oli palannut pitkältä savottareissulta kotiin ja tuoksui saunan jälkeen saunalta. Tunne oli turvallinen, kun isä istui kuukausien jälkeen kotipirtissä puhtaaseen flanellipaitaan pukeutuneena. Päätalo muistelee ja kertoo, kuinka tuona hetkenä ”pienen pojan rintaan valui lähes itkettävä hyvän olon tunne”.
Päätalo muistaa edelleen ”rintaa hivelevän juhlamielen”, kun hän pienenä koululaisena lauloi muiden lasten kanssa Enkeli taivaan -virttä vasta perustetun koulun joulujuhlassa. Muistissa oli myös ylpeyden tunne yläluokassa välkehtivästä joulukuusesta ja pieni häpeän tunne siitä, kun herkkä äiti kuivasi silmiään useamman kerran juhlan aikana. Silti nämä kaikki vahvat tunteet ja muistot tuntuivat haaleilta siihen verrattuna, miltä oli tuntunut aikaisempina jouluina isän kotiintulo savotasta.
Sitten Päätalo muistelee, kuinka joulujuhlassa joulu-ukko kantoi korin sisään ja tontuiksi pukeutuneet oppilaat alkoivat jakaa lahjoja. Lasten nimiä huudeltiin, joidenkin nimiä vähän väliä. Pieni Kalle odotti kiihkeästi, että hänenkin nimensä sanottaisiin, mutta näin ei tapahtunut. Hän ei saanut lahjaa. Hän ei saanut edes itse piirrettyä korttia. Hänestä tuntui, että kaikki muut esittelivät lahjojaan toisilleen. Hän tunsi kauheaa kateutta jopa pientä tyttöä kohtaan, joka kirkassilmäisenä ihasteli nukenkorviketta, joka oli tehty kiristämällä kangaspala perunan ympärille. Pieni Kalle-poika pidätteli kyyneleitä. Lopulta juhla päättyi ja Kalle ryntäsi ulos luokasta. Hän juoksi koko matkan kotiin.
Myöhemmin aikuisiällä, kun Kalle Päätalo on kokenut yltäkylläisyyden jouluja, ne eivät ole tuoneet hänelle täyttä juhlamieltä. Hänen mieleensä ovat nousseet ne lapsuuden myöhäisemmät joulut, jolloin isä oli ollut sairaana ja se ensimmäisten kouluvuosien joulu, jolloin hänen elämänsä ensimmäinen joulu-ukko lähti pois luokasta mukanaan tyhjä kori eikä hän ollut saanut lahjaa. Päätalo muistelee: ”Kaikkina jouluina joudun elämään mielikuvissani, kuinka silloinen pieni poika hyökkäsi koulun luokasta ulos, eikä yksin ulos, vaan jatkoi juoksuaan Jokijärven ja sitä halkaisevan Jaavantien viittojen kujan poikki järven etelärannalle. Kotiin.”
Toivottavasti lapsemme ovat armollisia meitä kohtaan, ja pyrkivät hellimään sydämissään joulujen hyviä muistoja. Äiteinä ja isinä tarvitsemme niin paljon anteeksiantoa, että sitä ei voi kuvailla.
Kunpa hyvät muistot voittaisivat huonot, kantaisivat kaikkia eteenpäin ja auttaisivat uusia polvia uusien, omien joulujen rakentamisessa. Toivottavasti myös joulun sanoma olisi tärkeintä meidän kaikkien jouluissa niin, että tämä yltäkylläisyyden aika ei sokaisisi meitä. Toivottavasti olisimme myös pyyteettömiä lahjan antajia niin, että joulukeräykset sulattaisivat kaikkien sydämet eikä kenenkään tarvitsisi juosta itkien ulos pimeään vailla lahjaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys