Paula Heikkilä
Minulla on viime aikoina tullut mieleen muistoja lapsuuteni jouluista kotona ja Aavasaksan mummolassa. Vanhempani ovat kertoneet, kuinka he monena jouluna suunnittelivat meille kotijoulua, jotta meille lapsille alkaisi muodostua kotona vietetyistä jouluista muistoja ja jouluperinteitä. Äiti on muistellut, miten kuitenkin joulun lähestyessä tuli puhelinsoitto Aavasaksan mummolasta. Äidin sisaruksista kaikki olivat vielä tuolloin perheettömiä. Äidin sisarukset soittivat ja pyysivät perhettämme joulun viettoon mummolaan. ”Ilman lapsia ei tunnu joululta”, he perustelivat.
Niinpä vanhempamme pakkasivat lapset ja lahjat autoon ja lähdimme mummolaan joulun viettoon. Noin sadan kilometrin matka ei tuntunut kovin pitkältä. Matkalla ihailin tähtitaivasta ja talojen ikkunoiden jouluvaloja. Mummolaan oli monta ajoreittiä, joten matka oli aina kiintoisa kokemus. Me lapset saimme mummolassa paljon huomiota, olimmehan siellä ainoat lapset. Mummolassa oli Elma-mummo ja äidin sisarukset, myöhempinä jouluina myös puolisoita. Jouluaattona aloimme innokkaasti odottaa joulupukin tuloa. Ihastelin mummolan pirtissä olevaa joulukuusta kynttilöineen.
Lapsena ihmettelimme, miksi jo aikuisikään ehtinyt Erkki-eno pelkäsi niin paljon joulupukkia. Meistä hän oli kiltti ja avulias eno, joten sen vuoksi hänen ei olisi tarvinnut pelätä. Iltapäivällä eno sanoi ääni väristen mummolle: ”Äiti, pelkään todella paljon joulupukkia ja lähden naapuriin, en uskalla olla kotona”. Mummo sanoi, että mene vain Lakkapäälle, kun noin kovasti pelkäät. Niinpä eno lähti naapuriin.
Joulupukin saapuminen oli aina yhtä jännittävää. Kurkistimme ikkunasta, joko joulupukki tulee. Joulupukille laulettiin. Kun joulupukki oli käynyt, eno tuli takaisin tyytyväisenä, ettei tarvinnut olla kotona joulupukin aikaan.
Mummolassa leikittiin ja yhdessä laulettiin joululauluja. Eräänä jouluna isoveljeni sai lahjaksi junaradan. Minusta näytti, että isä, enot ja tädin mies olivat junaradasta vielä innostuneempia kuin isoveljeni. Muistan, miten aikuiset miehet konttasivat lattialla kooten rataa ja sitten seurasivat junan kulkua. Jouluruoka maistui aina yhtä hyvältä. Mummolassa oli mukava ulkoilla, hiihtää ja käydä laskemassa mäkeä.
Kun myöhemmin aloimme olla jouluna kotona, myös se tuntui hyvältä. Jouluna oli Pohjois-Suomessa yleensä kohtalaisen paljon lunta. Yhden joulun muistan, jolloin lunta ei ollut. Se oli joulu 1977. Tuolloin emme voineet hiihtää emmekä laskea mäkeä; kävimme kävelemässä tien laitaa pitkin.
Jouluvalmisteluissa autoimme äitiä ja isää parhaamme mukaan. Veimme naapureihin joulumuistamiset, leivoimme piparkakkuja ja torttuja äidin apuna. Joskus pääsin isän kanssa joulukirkkoon Muurolan kappeliin. Siellä joulukirkon toimitti uskovainen pappi Risto Saulio. Lapsen mieleen jäivät kirkkokuoron esitys ja erityisesti kaunis laulu Tuo armon valkokyyhky nyt viestin maailmaan. Laulu jatkuu: ”Jo laantuu tuskan nyyhky, käy toiveet versomaan. On Pyhä jouluyö, on juhla jumalainen, Messiaan synnyinyö.” Laulu kosketti minua, ja sanomaton hyvän olon tunne ja rauha laskeutuivat sydämeen, kun ajelimme isän kanssa joulukirkosta kotiin päin.
Lapsuuden joulujen kauneimpia muistoja ovat meillä kotona järjestetyt Tapaninpäiväseurat. Odotimme seuravieraita. Seurojen jälkeen ihmiset jäivät vielä kahvittelemaan ja juttelemaan. Sen tuntui lapsena mukavalta. Kiireettömyys, yhdessäolo ja joulun ilo olivat läsnä. Joulussa minulle edelleenkin on tärkeintä, että sydämessä on joulumieli ja joulurauha.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys