”Ju­ma­lan ter­ve!” Su­vi­seu­ro­jen ih­mis­vi­li­näs­tä erot­tu­vat jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mus­ta lois­ta­vat kas­vot, ja saan läm­pi­män ha­lauk­sen ys­tä­väl­tä­ni. Edel­li­ses­tä koh­taa­mi­ses­ta on jo ai­kaa, ja ys­tä­vä­ni ha­lu­aa vaih­taa vii­mei­sim­piä kuu­lu­mi­sia. Olen iloi­nen ta­paa­mi­ses­ta, mut­ta sa­maan ai­kaan vä­syt­tää. ”Ei kai taas”, ajat­te­len va­hin­gos­sa. En jak­sai­si pu­hua, en ker­toa elä­mäs­tä­ni, en ky­sel­lä en­kä kuun­nel­la. Vuo­ro­vai­ku­tus vie voi­mat. Ju­tel­tu­am­me het­ken jat­kan mat­kaa­ni koh­ti ra­vin­to­la­ka­tos­ta, so­vit­tua ta­paa­mis­ta ja rii­si­puu­ro­an­nos­ta – ja koh­ta seu­raa­va tut­tu kes­keyt­tää kul­ku­ni. Mis­tä näi­tä ih­mi­siä riit­tää?

Kun ken­tän yh­tey­det sen sal­li­vat, pu­he­lin al­kaa soi­da ja What­sApp -vies­tit len­nel­lä. Oli­si­ko oi­kein sam­mut­taa pu­he­lin, ol­la ta­voit­ta­mat­to­mis­sa? Yleen­sä nau­tin Su­vi­seu­rois­ta, mut­ta nyt räm­pi­mi­nen ais­te­ja kuor­mit­ta­vas­sa ih­mis­vi­li­näs­sä on voi­man­pon­nis­tus. Lii­kaa ih­mi­siä! Tun­nen olo­ni kur­jak­si, epä­rei­luk­si ja häm­men­ty­neek­si, kun vas­toin ta­po­ja­ni en jak­sai­si näh­dä rak­kai­ta­ni saa­ti ju­tel­la hei­dän kans­saan. Ta­val­li­ses­ti saan ih­mi­sis­tä ener­gi­aa, mut­ta nyt yk­sin ole­mi­nen oli­si te­hok­kain ak­ku­la­tu­ri­ni. On ris­ti­rii­tais­ta, et­tä joku ha­lu­ai­si edes yh­den ka­ve­rin sa­mal­la kun minä yri­tän väl­tel­lä koh­taa­mi­sia.

Tie­dän, et­tä toi­vun jos­sain vai­hees­sa uu­pu­muk­ses­ta. Si­sim­mäs­sä­ni, ja jos­sain ta­pauk­ses­sa ää­neen, pyy­dän an­teek­si lä­hei­sil­tä­ni, et­tä olen eri­lai­nen kuin ta­val­li­ses­ti. Eh­kä en­si ke­sä­nä olen taas oma it­se­ni. Yleen­sä ih­mi­set ym­mär­tä­vät ava­tes­sa­ni sa­nais­ta ark­kua elä­män­ti­lan­tees­ta­ni, mut­ta en jak­sai­si se­lit­tää kai­kil­le. On­nek­si mo­net ym­mär­tä­vät sil­loin­kin, kun jä­tän te­ke­mät­tä täyt­tä ti­li­tys­tä ti­lan­tees­ta­ni. Täl­lais­ta on ko­ke­nut var­mas­ti moni muu­kin, mut­ta ke­sä­seu­rois­sa, jois­sa ko­ros­tuu so­si­aa­li­suus, ei ta­val­li­ses­ti tule pu­hut­tua täs­tä. Nyt ym­mär­rän pa­rem­min nii­tä, jot­ka jää­vät mie­luum­min asun­to­vau­nul­le tai ko­tiin kuun­te­le­maan seu­ro­ja.

Rii­si­puu­ron jäl­keen me­nem­me ys­tä­vä­ni kans­sa is­tu­maan seu­ra­telt­taan. Ei ole kii­re mi­hin­kään, ja saan kes­kit­tyä pu­heen ja lau­lu­jen kuun­te­le­mi­seen. Era­koi­tu­mis­tar­pees­ta huo­li­mat­ta nyt tun­tuu iha­nal­ta, kun vie­res­sä is­tuu lä­hei­nen. Tun­nen rau­hoit­tu­va­ni ja sie­lu­ni saa­van ra­vin­toa. Eri elä­män­ti­lan­tei­den kes­kel­lä us­ko on vir­voit­ta­va läh­de, ja evan­ke­liu­mi puh­dis­taa pö­lyä ja kuo­naa pois mat­ka­vaat­teis­ta. Oli ne sit­ten vä­sy­myk­sen tai mui­den kuor­mien ai­heut­ta­mia tah­ro­ja. Kuun­te­len pu­het­ta sil­mät kiin­ni, kä­det ris­tis­sä. Tel­tas­sa on läm­min tun­nel­ma.

"Vä­hän vä­sy­nyt"