Vil­ja on nai­nen, joka on pu­keu­tu­nut ku­vi­ol­li­seen tu­ni­kaan, fark­kui­hin ja nah­ka­ken­kiin. Hä­nel­lä on tyy­lik­käät, kau­niis­ti kas­vo­ja ke­hys­tä­vät sil­mä­la­sit ja hymy yl­tää sil­miin as­ti. Kun hän ot­taa mik­ro­fo­nin kä­teen­sä ja al­kaa pu­hua, hä­nen ker­ron­tan­sa imai­see mu­kaan­sa pit­käs­ti tois­ta­sa­taa nais­ta.

Oli­pa sit­ten sink­ku, suur­per­heen äi­ti, vas­ta tu­los­sa äi­dik­si, ei äi­ti lain­kaan, ura­put­kes­sa, työt­tö­mä­nä, ko­to­na las­ten kans­sa tai mitä vain, puhe osuu ja up­po­aa.

Vä­lil­lä sa­lin täyt­tää niin kova pu­heen­so­ri­na et­tä mi­nun on ku­mar­rut­ta­va lä­hem­mäs kol­mea muu­ta nais­ta, joi­den kans­sa vaih­dan aja­tuk­sia eri ai­heis­ta. Mis­sä la­taat ak­ku­si? Kuka sinä tun­net ole­va­si, mikä on si­nun iden­ti­teet­ti­si? Min­kä­lai­set teh­tä­vät ovat si­nul­le rak­kai­ta? En­tä­pä mit­kä asi­at ovat si­nul­le ”ihan mu­ka­via asi­oi­ta” tai iso­ja in­to­hi­mo­ja? Vil­ja osaa haas­taa, em­me pää­se hel­pol­la. Huo­maan ker­to­va­ni ou­doil­le­kin kes­kus­te­lu­kump­pa­neil­le it­ses­tä­ni pal­jon.

Poh­dim­me omaa ta­ri­naam­me. Vaik­ka Vil­jan puhe jat­kuu, eh­din näh­dä oman elä­mä­ni kuin pi­ka­ke­lauk­sel­la. Oma ta­ri­na saa jat­ku­vas­ti uu­sia lu­ku­ja ja mitä omi­tui­sem­pia kään­ne­koh­tia, toi­set niin odot­ta­mat­to­mia, toi­set taas osit­tain ar­vat­ta­vis­sa ole­via. Koko tun­tei­den kir­jo vä­rit­tää omaa ta­ri­naa­ni sen kai­kis­sa kään­teis­sä.

Jos­kus on hyvä lu­kea jon­kun toi­sen ta­ri­naa, jot­ta sai­si pers­pek­tii­viä omaan­sa. Toi­sen ta­ri­na voi aut­taa sel­vi­ä­mään omas­sa kink­ki­ses­sä krii­sis­sä. Se voi aut­taa ajat­te­le­maan asi­ois­ta uu­del­la ta­val­la. Se aut­taa ym­mär­tä­mään mui­ta ym­pä­ril­lä ole­via ih­mi­siä. Myös oman ta­ri­nan kir­joit­ta­mi­nen, päi­vä­kir­jan pi­tä­mi­nen, tu­kee iden­ti­teet­tiä ja aut­taa hy­väk­sy­mään sen, mitä on ta­pah­tu­nut.

Nai­sen elä­mään kuu­lu­vat in­to­hi­mot. Jol­le­kin se on on työ, it­sen­sä ke­hit­tä­mi­nen, opis­ke­lu tai lu­ke­mi­nen. Toi­nen saa kik­se­jä kä­si­töis­tä, jon­kun mie­les­tä niin kä­sit­tä­mät­tö­mien neu­le­kaa­vi­oi­den to­teut­ta­mi­ses­ta tai piir­tä­mi­ses­tä. Kol­mas hi­ki­lii­kun­nas­ta kun­to­sa­lil­la tai pyö­räi­lys­tä pit­kin met­siä ja maan­tei­tä. Ajan ku­lu­mi­sen unoh­ta­mi­nen on in­to­hi­mon tun­nus­merk­ki.

On hyvä huo­ma­ta, et­tä oman in­to­hi­mon to­teut­ta­mi­nen ei vält­tä­mät­tä vaa­di pal­jon ai­kaa saa­tik­ka pak­sua ra­ha­pus­sia. Oli­si tär­ke­ää, et­tä löy­täi­sim­me omat tär­ke­ät jut­tum­me em­me­kä unoh­tai­si ar­jen kes­kel­lä omia in­to­hi­mo­jam­me. Oli­pa meil­lä mil­lai­nen elä­mä ta­han­sa, tu­li­pa vas­taan mitä ta­han­sa, omal­la asen­teel­lam­me voim­me vai­kut­taa pal­jon elä­määm­me.

Ee­va Vähä