Ter­veyt­tä on mo­nen­lais­ta. On muun mu­as­sa hen­kis­tä ja fyy­sis­tä ter­veyt­tä, jot­ka ovat meil­le enem­män tai vä­hem­män it­ses­tään­sel­vyyk­siä – vai ovat­ko? On lah­jaa, jos nä­em­me oman ter­vey­tem­me tai sai­rau­tem­me – se­kään ei ole it­ses­tään­sel­vyys.

Mi­nul­la on ol­lut vuo­si­kym­me­nien ajan mat­ka­kump­pa­ni­na ter­veys­haas­tei­ta. Mie­len haas­teet ovat mut­kis­ta­neet mo­nin ta­voin elä­mää – ai­heut­ta­en mil­loin min­kä­kin­lai­sia kään­tei­tä ja vas­toin­käy­mi­siä. Us­ko huo­mi­seen ja Ju­ma­laan on mo­nes­ti ol­lut ko­e­tuk­sel­la. Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na luot­ta­mus Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen on ol­lut ai­na kui­ten­kin se vii­mei­nen pu­nai­nen lan­ka, joka on vie­nyt läpi ran­kim­pien­kin päi­vien ja het­kien. Men­nyt elä­mä on toi­saal­ta ol­lut tä­män vuok­si ja täs­tä huo­li­mat­ta hy­vin ri­kas­ta ja mo­ni­sä­vyis­tä.

Mie­lee­ni pa­lau­tuu vuo­sia sit­ten käy­mä­ni kes­kus­te­lu erääs­sä kun­tou­tus­lai­tok­ses­sa. Aloi­tus­kes­kus­te­lus­sa oma­oh­jaa­ja­ni to­te­si jos­sain vai­hees­sa, et­tä si­nun sil­mis­tä­si vä­lit­tyy rau­ha. Tämä häm­mäs­tyt­ti mi­nua, kos­ka noi­hin ai­koi­hin elä­mä­ni oli ajau­tu­mas­sa krii­siin ja mie­li oli täyn­nä ris­ti­rii­to­ja ja ah­dis­ta­via asi­oi­ta. Kes­kus­te­lun ede­tes­sä ker­roin omas­ta va­kau­muk­ses­ta­ni, ja oh­jaa­ja to­te­si jo­ten­kin tä­hän ta­paan, et­tä nyt hän ym­mär­tää si­nun rau­ha­si.

Läm­pi­mä­nä on myös jää­nyt mie­leen eräs läh­tö­het­ki nuo­ruu­den ajoil­ta. Olin läh­dös­sä lap­suu­den ko­dis­ta­ni vii­kon­lop­pu­lo­man jäl­keen sai­raa­la­jak­sol­le, jos­sa olin mie­len vä­sy­mi­sen vuok­si. Isä­ni toi­vot­te­li mi­nul­le hy­vää työ­viik­koa. Ra­kas isä­ni näki, et­tä toi­pu­mi­nen on täyt­tä työ­tä.

Vii­me ajat mi­nua on ih­me­tyt­tä­nyt, mi­ten hi­das­ta toi­pu­mi­nen tai edes sai­rau­den kans­sa si­nuik­si tu­le­mi­nen voi to­del­la ol­la. Toi­saal­ta, on vai­kea toi­pua, jos ei tie­dä sai­rau­del­le ni­meä. Minä sain ni­men omal­le haas­teel­le­ni vas­ta vuo­si­kym­me­nien oi­rei­lun jäl­keen.

Olen poh­ti­nut myös, min­kä koen toi­pu­mi­sek­si. Tuo­ko iloa jo se, et­tä saa nous­ta uu­teen aa­muun edes jo­ten­kin toi­mi­na­kun­toi­se­na, vai alan­ko elä­mään vas­ta, kun olen mie­les­tä­ni täyt­tä­nyt it­se aset­ta­ma­ni toi­pu­mi­sen kri­tee­rit. On­ko sil­lä enää mer­ki­tys­tä, min­kä vai­ku­tel­man muut ih­mi­set ti­lan­tees­ta­ni saa­vat? Mer­kit­tä­väm­mäk­si saat­taa­kin nous­ta esi­mer­kik­si se, et­tä huo­maa pie­niä asi­oi­ta ja iloa ym­pä­ris­tös­sä, luon­non ih­meis­sä ja ih­mis­ten koh­taa­mi­sis­sa.

Mie­les­sä on ajoit­tain hai­keus men­neis­tä vuo­si­kym­me­nis­tä. Pal­jon jou­tuu it­sel­leen an­ta­maan an­teek­si. Oman jak­sa­mi­sen ja toi­pu­mi­sen vuok­si on ta­val­laan aloi­tet­ta­va alus­ta, puh­taal­ta pöy­däl­tä. Pal­jon on si­jaa nöyr­ty­mi­sel­le ja tyy­ty­mi­sel­le var­sin­kin sil­loin, jos sai­raus tai vam­ma on sel­lai­nen, joka kul­kee mu­ka­na läpi elä­män, enem­män tai vä­hem­män.

Nyt kes­ki-iäs­sä lap­si­per­heen isä­nä häm­mäs­te­len mo­nes­ti vai­mo­ni kans­sa, mi­ten elä­mäs­tä on di­ag­noo­sin jäl­keen tul­lut kai­kil­la osa-alu­eil­la ta­sai­sem­paa. Sa­tun­nai­set pät­kä­työt ovat vaih­tu­neet va­ki­tui­seen työ­suh­tee­seen, ja ar­jes­sam­me sekä omas­sa mie­les­sä­ni on nä­ky­nyt ta­soit­tu­mi­sen merk­ke­jä.

Olem­me jopa vä­hän miet­ti­neet, on­ko meil­lä oi­keus naut­tia elä­mäs­tä, vai on­ko mut­kan ta­ka­na odot­ta­mas­sa ta­ka­vuo­sil­ta tu­tut vas­toin­käy­mi­set. On kui­ten­kin tur­val­li­ses­ti ha­lut­tu aja­tel­la, et­tä nyt meil­le on an­net­tu sitä ta­val­lis­ta elä­mää ta­val­li­sil­la haas­teil­la, iloil­la ja vas­toin­käy­mi­sil­lä, mitä löy­tyy mo­nen lap­si­per­heen oven ta­kaa. Huo­mi­sel­la on omat mur­heen­sa ja ilon­sa.

Vuo­sien var­rel­la olem­me koh­dan­neet elin­pii­ris­säm­me mi­nun ter­veys­haas­tee­see­ni liit­ty­en ja nii­den kes­kel­lä mu­ka­van­läm­pöis­tä ja ai­toa, nä­ky­vää tai ri­vien vä­lis­tä lu­et­ta­vaa elee­tön­tä vä­lit­tä­mis­tä. Hiu­kan on myös ko­et­tu enem­män tai vä­hem­män lä­pi­nä­ky­vää eri­ar­vois­ta­mis­ta ja lo­ke­roin­tia. Toi­saal­ta on ol­lut myös mu­ka­va huo­ma­ta, et­tä joil­lain ih­mi­sil­lä on tai­to ja kyky näh­dä mi­nut ja puo­li­so­ni yk­si­löi­nä. He nä­ke­vät ja ym­mär­tä­vät, et­tä mei­dän per­heem­me asi­at ja rat­kai­sut vai­kut­ta­vat toi­siin­sa ja muo­dos­ta­vat ”ko­ko­nais­pa­ke­tin”.

Mi­nua ovat pu­hu­tel­leet seu­raa­vat vir­ren sa­nat: ”Vain sinä tie­dät, mitä tar­vit­sem­me, voit käyt­tää puut­tei­ta­kin par­haak­sem­me. Tah­too­si Her­ra, au­ta tyy­ty­mään, si­nua vä­häs­tä­kin kiit­tä­mään.” Elä­mä­ni oli­si var­maan men­nyt hy­vin pal­jon toi­sel­la ta­val­la, jos it­se oli­sin voi­nut päät­tää. Ju­ma­lal­la on kui­ten­kin kai­kel­le oma ai­kan­sa – ja ta­pan­sa. Olen kii­tol­li­nen sii­tä, mil­lai­sen rik­kaan ja sy­väl­li­sen nä­kö­kul­man elä­mään tämä pol­ku­ni on mi­nul­le ja myös per­heel­lem­me avan­nut.

Kii­tol­li­nen elä­mäs­tä