Vii­me ai­koi­na olen aja­nut usein vii­me ke­sän seu­ra-alu­een, Lii­mat­ta­lan pel­to­jen ohi. Val­ta­tiel­lä on ol­lut ai­kaa pa­lau­tel­la mie­leen su­vi­seu­ra­tun­nel­mia. Vuo­si sit­ten omat seu­ra­tun­nel­ma­ni ei­vät ol­leet hui­pus­saan. Vaik­ka omis­sa seu­ra­jär­jes­te­lyis­sä­ni ei tar­vin­nut ot­taa huo­mi­oon kuin yh­den hen­gen ta­lous, tun­tui vas­tuk­sia löy­ty­vän.

Po­rin Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­te­ly­vas­tuun jäl­keen tun­sin olo­ni jok­seen­kin lop­puun­ka­lu­tuk­si ja olin va­kaas­ti päät­tä­nyt jät­tää en­sim­mäis­tä ker­taa Su­vi­seu­rat vä­liin. Ajat­te­lin sen si­jaan suun­na­ta val­ta­me­ren taak­se si­sar­jär­jes­tön seu­roi­hin, vaik­ka oli­sin kyl­lä ai­ka­tau­lu­jen puo­les­ta hy­vin voi­nut osal­lis­tua mo­lem­piin, sil­lä Ame­ri­kan Su­vi­seu­rat pi­det­täi­siin viik­ko Suo­men Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen.

Tal­vel­la, kes­ken omia aa­tok­si­a­ni kuu­lui pu­he­li­mes­ta­ni ”piip-piip”. Ys­tä­vä ky­se­li mu­kaan vuok­ra-asun­to­au­to­po­ruk­kaan Su­vi­seu­roi­hin. Esi­tin oman, toi­sen­lai­sen suun­ni­tel­ma­ni, mut­ta pik­ku­hil­jaa hou­kut­te­le­va tar­jous hy­vä­kun­toi­ses­ta ja ti­la­vas­ta ma­joi­tuk­ses­ta ys­tä­vien kes­ken sai pää­ni kään­ty­mään. Hyvä niin, sil­lä lop­pu­jen lo­puk­si ke­vääl­lä yl­lät­tä­en saa­ma­ni työ oli­si joka ta­pauk­ses­sa es­tä­nyt Ame­ri­kan mat­ka­suun­ni­tel­ma­ni. Ja us­kol­le­ni, sekä var­mas­ti myös muul­le elä­mäl­le­ni, Suo­men Su­vi­seu­rat oli­vat vii­me vuon­na yk­si mer­kit­tä­vä vir­kis­tys­tä ja voi­mia an­ta­nut kei­das.

Tämä ei ol­lut en­sim­mäi­nen vuo­si, kun poh­dis­ke­lin ke­vään koit­ta­es­sa syn­ty­jä sy­viä. Vas­tuu­vuo­si­na teh­tä­vät ovat kut­su­neet seu­roi­hin, vaik­ka muu­ten oli­si tun­tu­nut su­vi­seu­ra­tie nou­se­van pys­tyyn. Nuo teh­tä­vät ovat sit­tem­min kään­ty­neet yl­lät­tä­vik­si voi­ma­va­roik­si myö­hem­min elä­mäs­sä.

Yh­te­nä vuon­na olin jo vuo­den­vaih­teen jäl­keen saa­nut ys­tä­vä­ni jär­jes­tä­män ma­ja­pai­kan su­vi­seu­ra-alu­een lä­his­töl­tä. Ke­vä­tau­rin­gon pil­kot­ta­es­sa mie­leen hii­pi­vät kui­ten­kin epäi­lyk­set, kan­nat­taa­ko koko seu­roi­hin läh­teä. Muis­tin kui­ten­kin so­vi­tun ma­ja­pai­kan ja to­te­sin it­sek­se­ni läh­te­vä­ni jäl­leen Su­vi­seu­roi­hin.

Eh­kä vai­kein het­ki oli sinä vuon­na, kun seu­rat si­jait­si­vat it­sel­le­ni mie­lui­sel­la pai­kal­la ja ke­sä­lo­maa­kin oli mu­ka­vas­ti si­ten, et­tä olin in­nok­kaas­ti tar­jon­nut ys­tä­vil­le­ni­kin ma­ja­paik­ko­ja sekä tar­jou­tu­nut mu­kaan pur­ku­tal­koi­siin. Se ke­vät oli yk­si elä­mä­ni ran­kim­pia. Sii­hen kun tuli pääl­le vie­lä fyy­si­sen ter­vey­den nit­kah­dus juu­ri Su­vi­seu­ro­jen al­la, olin jo täy­sin var­ma, et­tä vaik­ka olin jo mat­kan­nut mil­tei su­vi­seu­ro­jen naa­pu­riin, seu­rat sai­si­vat mi­nun puo­les­ta­ni jää­dä. Minä en läh­ti­si sin­ne.

Kun­nes, pu­he­lin soi. ”Kos­ka sää tuut su­va­rei­hin?” kuu­lui su­vi­seu­ra­vii­kon kes­ki­viik­ko­na ky­sy­mys ys­tä­vän su­ku­lais­lap­sil­ta. Mi­nul­la it­sel­lä­ni ei ol­lut pie­niä ei­kä isom­pi­a­kaan su­ku­lai­sia Su­vi­seu­rois­sa, mut­ta jo­ten­kin näis­tä ka­ve­rei­den su­ku­lai­sis­ta oli tul­lut näin­kin lä­hei­siä. Ei­pä sii­nä aut­ta­nut kuin höl­mis­ty­nee­nä vas­ta­ta, et­tä var­maan tors­tai­na tu­li­sin. Sär­ky­lääk­kei­den voi­mal­la sit­ten ki­pu­ni kans­sa kö­pöt­te­lin ja tal­koi­lin ne seu­rat – ja ta­pa­sin ken­täl­lä yl­lät­tä­en omi­a­kin su­ku­lai­sia.

On pu­he­lin pii­pan­nut tai soi­nut mo­nes­ti muul­loin­kin, kun elä­mäs­sä on ol­lut vai­kei­ta het­kiä, ja var­sin­kin sil­loin, kun us­ko on ol­lut ko­e­tuk­sel­la. Olen ih­me­tel­lyt, mi­ten saat­ta­jia an­ne­taan­kin sil­loin, kun nii­tä eni­ten tar­vit­sen. Sii­hen saan luot­taa edel­leen.

Teks­ti: Suvi Suon­si­vu