Sil­via Lau­ri­la

On lo­ka­kuun lop­pu. Il­ta pi­me­nee, ja sää ul­ko­na on kyl­mä mut­ta ei sa­tei­nen. Lii­tym­me Temp­pe­li­au­ki­on kir­kon edes­sä kie­mur­te­le­vaan jo­noon. Tä­hyi­len hä­mä­rään ja et­sin tu­tun­nä­köi­siä. Muu­ta­ma ys­tä­väm­me on tu­los­sa sa­maan kon­sert­tiin, kuun­te­le­maan jou­sik­var­te­tin ot­tei­ta Vi­val­din Nel­jäs­tä Vuo­de­na­jas­ta.

Pää­sem­me si­säl­le, ja meil­le näy­te­tään tie omil­le pai­koil­lem­me. Tie­dät eh­kä, mil­tä Temp­pe­li­au­ki­on kirk­ko näyt­tää. Sei­nät ovat osin kal­li­o­ta, osin ki­ven­kap­pa­lei­ta. Kat­to ko­ho­aa kor­ke­al­le ja hei­jas­taa ku­pa­rin vä­re­jä. Sei­nien ja ka­ton vä­li­set ik­ku­nat näyt­tä­vät tai­vaan sä­vyt, sil­lä het­kel­lä mus­teen­si­ni­sen yö­tai­vaan.

Sei­nil­lä, lat­ti­oil­la, penk­kien al­la, eri ta­soil­la le­pat­taa ja luo va­lo­aan sa­dat, eh­kä jopa tu­han­net kynt­ti­lät. Va­lon väri on läm­min, ja tun­nel­ma on to­del­la juh­la­va. Ne ei­vät ole oi­kei­ta kynt­ti­löi­tä, vaan pat­te­reil­la toi­mi­via. Sil­ti ne ovat oi­kein kau­nii­ta. Jou­kos­sa on muu­ta­ma oi­ke­a­kin kynt­ti­lä.

Kon­ser­tin al­kua odo­tel­les­sam­me kat­se­lem­me kynt­ti­löi­tä ja käym­me kih­lat­tu­ni kans­sa kuis­ka­ten kes­kus­te­lua sii­tä, mi­ten eri­lai­sia te­ko­kynt­ti­lät ovat oi­kei­siin ver­rat­tu­na. Kuin­ka ne, vaik­ka kau­nii­ta ovat­kin, vain ovat sii­nä. Nii­den lie­kit te­ke­vät me­kaa­nis­ta lii­ket­tä yrit­tä­en jäl­ji­tel­lä oi­ke­an lie­kin suit­sen­taa. Ne ei­vät läm­pe­ne ei­vät­kä läm­mi­tä, ei­vät sam­mu ko­vim­mas­sa­kaan tuu­les­sa. Niis­sä ei ole mi­tään elä­vää, ei mi­tään, mikä voi­si kuol­la. Pat­te­rei­den lop­pu­es­sa ne vain pi­me­ne­vät, kun­nes nii­hin vaih­de­taan uu­det.

Mi­ten suu­ri kont­ras­ti muo­vi­kynt­ti­löil­lä on­kaan kah­teen oi­ke­aan kynt­ti­lään, jot­ka on ase­tet­tu te­ko­kynt­ti­löi­den me­ren kes­kel­le. En tie­dä, mik­si ne ovat juu­ri sii­nä. Ne ovat elä­viä. Nii­den kir­kas lois­te ta­voit­taa vai­vat­ta mei­dät­kin, vaik­ka is­tum­me vii­mei­sel­lä penk­ki­ri­vil­lä. Nii­den lie­kit väl­käh­te­le­vät ja saa­vat il­man nii­den ylä­puo­lel­la vä­ri­se­mään kuu­muu­des­ta. Mi­ten ne ovat­kin niin tai­pu­vai­sia huo­ju­maan vä­häi­sen­kin il­ma­vir­ran sat­tu­es­sa koh­dal­le? Ne ovat ko­vin suit­se­vat ja ala­ti vaa­ras­sa sam­mua.

Näky on py­säyt­tä­vä ja he­rät­tää pal­jon aja­tuk­sia. Kirk­kaas­sa au­rin­gon­pais­tees­sa vain oi­ke­as­ta kynt­ti­läs­tä nä­kyi­si liek­ki. Te­ko­kynt­ti­läs­tä ei tie­täi­si, on­ko se pääl­lä vai sam­muk­sis­sa, niin him­me­äk­si se au­rin­gon­va­los­sa kä­vi­si.

Ajat­te­lem­me sitä, kuin­ka au­rin­koon ei voi kat­soa pal­jaal­la sil­mäl­lä sen tun­tu­mat­ta lii­an kirk­kaal­ta ja so­kai­se­val­ta. Sil­ti sa­maa ai­net­ta ole­vaa kynt­ti­län liek­kiä voi ki­vut­ta kat­sel­la pal­jain sil­min; tul­ta on niin vä­hän au­rin­koon ver­rat­tu­na.

Mi­ten yh­del­lä oi­ke­al­la kynt­ti­läl­lä voi sy­tyt­tää vaik­ka sata muu­ta! Mi­ten tuli ei vä­he­ne sitä ja­et­ta­es­sa, vaan li­sään­tyy ja laa­je­nee. Kynt­ti­lä ei syty mis­tään muus­ta kuin oi­ke­as­ta tu­les­ta, ja sy­dän­lan­gan täy­tyy ol­la oi­ke­as­sa asen­nos­sa, pys­tyyn nos­tet­tu­na. Kuin­ka sen tar­vit­see muut­tua mus­tak­si en­nen kuin liek­ki voi lei­mah­taa. Ei­kä se sit­ten­kään syty, jos kynt­ti­löi­den sy­dän­lan­gat ei­vät kos­ke­ta toi­si­aan. Jon­kun täy­tyy siir­tää ne lä­hek­käin ja kal­lis­taa pa­la­ma­ton­ta kynt­ti­lää.

Poh­dim­me, mi­ten on ole­mas­sa vain kah­den­lais­ta va­loa, vaik­ka on niin pal­jon eri­lai­sia lamp­pu­ja ja mo­nen nä­köi­siä kynt­ti­löi­tä­kin. Sil­ti valo niis­sä on ai­na joko oi­ke­aa tul­ta tai kei­no­te­kois­ta säh­kö­va­loa. Ei ole mi­tään nii­den li­säk­si, vain nii­tä hei­jas­ta­via pin­to­ja. Kuun­kin valo on vain hei­jas­tus au­rin­gos­ta. Hei­jas­tuk­set nä­ky­vät pi­me­äs­sä, mut­ta ei­vät ole it­se va­lon­läh­tei­tä; il­man va­lon­läh­det­tä ei nii­tä­kään nä­kyi­si.

Sali al­kaa täyt­tyä kuu­li­jois­ta, ja koh­ta kirk­ko­sa­lin etuo­saan as­te­lee kvar­tet­ti. Kau­niin te­ok­sen sä­ve­let tul­vi­vat il­moil­le. Yhä kak­si elä­vää kynt­ti­lää sei­soo vie­rek­käin ym­pä­ril­lään tu­si­noit­tain hie­man eri­muo­toi­sia te­ko­kynt­ti­löi­tä.

Kuin­ka minä ha­lu­an­kaan ai­na ol­la tuol­lai­nen elä­vä kynt­ti­lä! Vaik­ka se on suit­se­vai­nen, se pa­laa, yh­tä kaik­ki. Vie­res­sä­ni on toi­nen, sa­maa tul­ta kan­ta­va kynt­ti­lä. Mi­ten me tar­vit­sem­me­kaan toi­si­am­me! Sitä, et­tä saa kal­lis­tua vä­lil­lä toi­sen puo­leen ja tun­tea lie­kin läm­mit­tä­vän ja ja­ka­van tul­ta omal­le, mus­tal­le sy­dä­mel­le. Em­me kui­ten­kaan kos­kaan kal­lis­tu omas­ta voi­mas­tam­me, sil­lä ei­vät­hän kynt­ti­lät osaa liik­kua. Ne on suu­rem­man kä­den siir­ret­tä­vä ja kal­lis­tet­ta­va.

"Ja hoi­da, pyhä Rak­kaus,

us­ko­ni kynt­ti­lää.

Sen liek­kiin an­na kirk­kaus

ja tul­ta elä­vää."

(SL 34:6)