Antti Halonen
Kun olin sahapukin korkuinen pikkuviikari, maailmankuvani oli lähimpien ikätoverieni tapaan voimakkaasti sankaruutta ihannoivaa. Koska minusta itsestäni ei ollut kultamitalistiksi sen enempää telttapainissa kuin leppäkeihäässäkään, sankaruuden ja sankareiden tunnistaminen tavanomaisten tallustajien joukosta oli minun areenaani. Siellä rikkaan mielikuvituksen syntymälahjakseen saanut pikkupoika sai loistaa enemmän kuin kukaan muu.
Heti lukemaan opittuani aloin ponnistella kirjallisuuden portaita kohti aikuisuutta. Aloitin Aku Ankoista ja Hiekkalan lapsista, mutta niistä puuttui jotain – sankarilliset esikuvat. Kun lopulta pääsin tutustumaan varsinaiseen sankareiden maailman, se oli menoa! Pelkästään Tex Willerin hevosessa oli enemmän karismaa kuin Pekka Töpöhännässä, Mato Matalassa ja Pupu Tupunassa yhteensä. Taisin puhua kohtalaisen sujuvasti sekä desperadoespanjaa että alkuasukkaiden kieltä jo ennen kuin aloitin koulutieni.
Varsin nopeasti tulin siihen tulokseen, että kovimpia jätkiä olivat Tex, Tarzan ja Mustanaamio. Vietin hämmentävän suuren osan lapsuudestani pohtien, kuka heistä mahtaisi pärjätä parhaiten, jos heidät pantaisiin taistelemaan keskenään. Teräsmies, Hämähäkkimies ja Batman puolestaan olivat höpöukkoja. He saivat rauhassa seikkailla luokkatovereideni videokaseteilla. Olin täydellisen vakuuttunut siitä, että ylivertainen sankarillinen totuus oli vain lehdissä ja kirjoissa.
Raamatun Simson, josta kertovia tarinoita luin – tietysti sarjakuvana – isän ostamasta kirjasarjasta yhä uudestaan, oli voimanpesä vailla vertaa. Hänen rinnallaan Taika-Jimin kaverina ansioitunut lihaskimppu Lothar oli pelkkä riuku. Kun Simson poltti päreensä, hän saattoi murjoa tuosta vain kokonaista tuhat filistealaista maahan pelkällä aasin leukaluulla. Hänessä oli todellista sankariainesta, mutta jostain syystä en kuitenkaan osannut kuvitella häntä taistelemassa Tex Willeriä vastaan. Simson oli uskonsoturi, mitä Tex ei kyllä ollut. Arvelin, että uskonasiat oli syytä pitää erillään maallisista, ja siksi väkivahva tuomari sai jäädä omaan rauhaansa raamatun lehdille; sinne, missä oli ennestään esimerkiksi peloton nuorukainen Daavid.
Urheilijat olivat tietysti luku sinänsä. Radalla sankari oli Keke, hyppytornissa Matti ja jalkapallokentillä Pelé. Ukki puolestaan oli sen sortin sankari, joka kertoi maailman parhaat tarinat ja oli ylivoimaisen taitava nikkaroimaan katajajouset, puukot ja pajupillit. Tai jos joku olisi hakenut minun maailmastani cooleinta nuorisosankaria, jolla oli silmille yltävä otsatukka, itsevarma olemus ja miehen otteet, isoveljeni olisi lunastanut paikan kaikkien mahdollisten ehdokkaiden joukosta ilman epäilystä. Hänellä oli farkkutakki.
Sankaruus ei rajoittunut vain ihmisiin. Sen lisäksi, että tutut kuorma-auton tai pyöräkuormaajan kuljettajat olivat arkielämän hyvin ruskettuneita sankareita, myös heidän valtavien koneidensa voima herätti minussa rajatonta kunnioitusta. Moottoripyöristä puolestaan parhaita ja äkäisimpiä olivat mustat. Ne olivat salaperäisiä ja tolkuttoman tehokkaita. Motorismia jäljiteltiin rakentamalla rossipyöriä – ja tietenkin niiden ympärille aiheeseen kuuluvaa sankarikulttia. Iso eturengas, pieni takarengas, selkänojallinen istuin sekä kunnon sarvet olivat vähimmäisvaatimuksia, ja jos joku houkka erehtyi laittamaan pienen eturenkaan eteen ja ison taakse, hän saattoi menettää vähäisenkin sankaruutensa loppuiäkseen.
Jos sarjakuvien ja kirjojen sankareita ei laskettu, tavallisista kuolevaisista suurin sankari oli kuitenkin isä. Hän oli myös vahvempi kuin muut miehet, Arnold Schwarzeneggeria ehkä lukuun ottamatta. Minua nauratti, kun tien takana asunut Tero arveli oman isänsä olevan jonkin verran vahvempi kuin meidän isä. Naapurin Eeroko muka? Hah! Epäilemättä hän on vahva mies, muttei sentään isän veroinen. Ystävyytemme joutui todella koetukselle, sillä Tero ei suostunut pyörtämään sanojaan.
Marssin isän luo ja tiedustelin maailman parhaalta vahvuusasiantuntijalta, eihän Eero ole häntä vahvempi. ”Luultavasti on”, vastasi isä. Olin pettynyt. Isä oli juuri tuollainen, sanoi toista vahvemmaksi ihan vain kohteliaisuussyistä. Arvelin, että hän vaatimattomana miehenä halusi vain karttaa julkisuutta eikä siksi halunnut kaikkien tietävän, kuinka vahva hän todellisuudessa oli. Siihen oli tyydyttävä. Sellainen oivallus minua kuitenkin hiukan lohdutti, että isä oli luultavasti paras myös vaatimattomuuden hyveessä.
Isä myös osasi kaikenlaista. Hän osasi vaihtaa renkaat, leikata hiukset ja rakentaa talon. Hän kykeni peruuttamaan peräkärryn näppärästi juuri siihen, mihin oli tarkoituskin. Hän tiesi aina, mihin mikäkin tietokoneen johto kuuluu, ja hänen Volvossaan oli turbo. Sitä paitsi tiedostin, että kognitiiviset lapsenkykyni eivät riittäneet edes kuvittelemaan, miten ylivoimainen isän täytyi olla työpaikallaan. Niin, epäilemättä hän teki sielläkin jotain todella merkittävää, johon monikaan isä ei olisi pystynyt. Isä oli lähes kaikkivoipa.
Monen lapsuuteni sankarin sädekehä on sittemmin himmentynyt, toisten enemmän, toisten vähemmän. Sen lapsuudestani tutun pyrkimyksen olen kuitenkin halunnut säilyttää, että saisin aina pitää suurimpana sankarinani häntä, joka ei ainoastaan täytä kaikkia sankarin vaatimuksia, vaan ylittää ne kaikki. Hän nostaa vaikka koko maapallon pikkusormellaan, eikä siihen edes satu. Toista hänen veroistaan ei ole. Hän on Taivaan Isä, josta setä rauhanyhdistyksellä käytti nimeä Kaikkivaltias. Hänen alituinen läsnäolonsa, joka näköyhteyden puuttumisesta huolimatta oli pikkupojalle itsestään selvää, toi aina ehdottoman turvan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys