Nyt kun ikää on karttunut ja liikkuminen hidastunut, istun Suviseuroissa useimmiten retkituolilla kentällä. Siinä samassa kuuntelen seuroja sekä katselen seuraväen menoa ja tuloa. Joskus käy niin, että saarnan seuraaminen jää taka-alalle, kun jokin muu asia vangitsee mielenkiinnon.
Näissä Suviseuroissa näytti jonkinlainen pallopeli olevan muotia. Ilta-auringon valossa taivaanrantaa vasten pompahteli useita lentopallon näköisiä palloja. Istuessani ulkona penkin päässä tuolillani jäin seuraamaan, miten tuo peli etenee.
Pelissä on muutama pelaaja ringissä ja yksi keskellä. Aloittaja pukkaa pallon vastakkaiselle puolelle, joka pompauttaa pallon edelleen eteenpäin. Kolmas pelaaja koettaa osua pallolla keskellä istujaan ja ellei osu joutuu keskelle istumaan. Näin istujat lisääntyy ja rinki pienenee.
Seuraamaani rinkiin liittyi lisää lapsia kysyen: "Miten tätä pelataan?" Oli mukava nähdä, miten uusia lapsia hyväksyttiin mukaan peliin.
Selkäni takaa penkiltä liittyi peliin pieni poika. Vasta myöhemmin havaitsin, että hän oli lievästi kehitysvammainen ja liikkui vielä äidin mukana seuroissa. Kooltaan hän oli muita pienempi, vaikka iän puolesta saattoi sopia joukkoon.
Nyt tapahtui se mistä mielessäni meinasin huomauttaa. Peliryhmä siirtyi etäämmälle, jolloin pieni poika jäi paikalleeen selvästi loukkaantuneena. äiti haki hänet penkkiin lohduttaen: "No sait olla yhden kierroksen mukana."
Siinä oli silmieni edessä opetustilanne vielä minullekin, jolta lapset ovat jo lentäneet pesästä. Pääosin fiksuja ovat suviseuralapset, mutta erityislapsen kohtaamisessa olisi oppimista meillä kaikilla.
Olen havainnut, että Suviseuroissa vallitsee lasten ja nuorten keskuudessa omat ryhmäytymissäännöt. Usein tämä edellyttää, että tulee osata liikkua kentällä ilman vanhempia. Jään miettimään, miten löytyisi paikka ja kaveri kaikille lapsille.
Heimo Verronen
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys