Olem­me il­ta­ky­lä­po­ru­kal­la Van­jär­ven ää­rel­lä kii­ka­roi­mas­sa lin­tu­ja. Lin­tu­bon­gaus on mi­nul­le ja mo­nel­le muul­le meis­tä ai­van vie­ras laji, mut­ta ar­ki­vii­kon jäl­keen sun­nun­tai­aa­mu­na on iha­na rau­hoit­tua luon­non kes­kel­le.

Lin­tu­tor­ni on ajan pa­ti­noi­ma. Se tuok­suu mä­räl­le puul­le. Pu­nai­seen sa­det­tak­kii­ni ro­pi­see ai­ka-ajoin sa­de­pi­sa­roi­ta.

– Tuo on silk­kiu­ik­ku.

– Hie­no!

Nä­em­me kau­nii­ta suo­kuk­ko­ja, peip­po­ja, val­koi­sia jout­se­nia ja mo­nia mui­ta lin­tu­ja. Ne len­te­le­vät po­ru­kal­la ym­pä­riin­sä, las­keu­tu­vat taas ja nou­se­vat uu­del­leen. Niis­tä läh­tee kova lin­nun ää­ni, joka kai­kuu jär­ven­se­läl­le saak­ka.

Kat­se­len mus­taa haa­ra­pääs­kyä. Se py­räh­te­lee en­nem­min kuin len­tää. Kau­nis eläin. Luo­ja pi­tää luo­ma­kun­nas­taan huo­len, tu­lee mie­lee­ni.

Otan järk­kä­rin ja ka­pu­an alas lin­tu­tor­nis­ta. Lenk­ka­rit lä­säh­tää mär­kään maa­han. Muok­kaan ka­me­ran ase­tuk­sia ja hiip­pai­len va­ro­vas­ti lä­hel­le ri­suk­koa, jos­sa is­tuu väs­tä­räk­ki. Se vah­taa vä­hän ai­kaa kirk­kail­la mus­til­la sil­mil­lään, to­te­aa mi­nut tur­val­li­sek­si ja an­taa tul­la lä­hem­mäs. Näyt­tää on­nel­li­sel­ta sii­nä mis­sä on. Sit­ten jal­ka­ni lii­kah­taa liuk­kaal­la maal­la ja lin­tu py­räh­tää mat­koi­hin­sa. älä mene, oli­sin ha­lun­nut sa­noa.

Kat­se­len sen me­noa. Se lii­hot­taa kau­em­mas, kun­nes hä­vi­ää mui­den jär­ven­ran­nal­la me­kas­ta­vien lin­tu­jen se­kaan. Ne käys­ken­te­le­vät so­pu­soin­nus­sa.

Jos­kus toi­von ole­va­ni lin­tu. Sil­loin, kun tun­tuu vai­ke­al­ta ja ajan mur­heet pai­na­vat. Sai­sin len­tää vail­la mur­het­ta ja huol­ta, luot­ta­en Luo­ja­ni voi­maan ja joh­da­tuk­seen.

Mut­ta niin­hän minä saan­kin, muis­tan. Ei­hän us­ko­vai­se­na tar­vit­se ol­la ras­kain mie­lin. Mie­tin raa­ma­tun­koh­taa, jos­sa sa­no­taan: “Mi­täs mu­reh­dit sie­lu­ni, ja olet niin le­vo­ton mi­nus­sa? Tur­vaa Ju­ma­laan; sil­lä minä vie­lä nyt­kin hän­tä kii­tän, et­tä hän mi­nua aut­taa kas­voil­lan­sa." (Ps. 42:6,10.)

Sul­jen sil­mä­ni ja hen­gi­tän sy­vään sa­teis­ta il­maa. Lin­tu vi­ser­tää. Tu­lee kii­tol­li­suus.

Isä, täs­sä minä ha­lu­an ol­la, täs­sä us­kos­sa py­syä. Sinä tie­dät päi­väm­me ja an­nat voi­mia nii­den mu­kaan. Nii­tä saa pyy­tää, jos tun­tee uu­pu­van­sa.

Muis­te­len sitä, kuin­ka rip­pi­kou­lu­lei­rin en­sim­mäi­se­nä il­ta­na erään ri­pa­ri­lai­sen äi­ti sa­noi van­hem­pien pu­heen­vuo­ros­sa: “Ru­koil­kaa rak­kaat nuo­ret. Jee­sus ei oli­si opet­ta­nut mei­tä ru­koi­le­maan, el­lei Ju­ma­la kuun­te­li­si mei­tä.” Tu­lee hyvä ja tur­val­li­nen olo.

Lin­tu len­näh­tää ohit­se­ni. Niin kuin lin­tu si­neen tai­vaan, len­tää sii­vin rie­muk­kain, nou­sen tai­vaan kirk­kau­teen, aa­muun iki­sun­nun­tain.

Sil­via Lau­ri­la