Teks­ti: Kai­sa Toi­va­nen

Kun tie­dos­taa omat ki­pun­sa, voi lä­hes­tyä suu­rel­la rak­kau­del­la ja ym­mär­ryk­sel­lä kär­si­vää.

Mat­ka koh­ti pää­si­äis­tä saa miet­ti­mään kär­si­mys­tä. Kuin­ka osaan ol­la lä­hel­lä eri­lais­ten ki­pu­jen kans­sa elä­vää, kuu­lo­mat­kan pääs­sä, toi­von va­loa hei­jas­ta­en? Vii­me ai­koi­na olen kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta ai­na­kin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa esil­lä ol­lei­siin kes­kus­te­lui­hin kär­si­myk­sen haa­vois­ta ja kär­si­vän koh­taa­mi­ses­ta. Noi­den asi­oi­den ää­rel­lä saan ol­la it­se usein työs­sä­ni koh­da­tes­sa­ni kär­si­viä lä­him­mäi­siä.

Useim­mat tun­nem­me ti­lan­teen, jos­sa joku ih­mi­nen aset­tuu kär­si­vän vie­rel­le ker­to­en, kuin­ka tie­tää, mil­tä toi­ses­ta tun­tuu. Tuo kär­si­vä ei ole eh­kä eh­ti­nyt ker­toa tun­te­muk­si­aan kuin puo­lik­kaan lau­seen ver­ran, ei­kä hä­nen tar­vit­se sitä jat­kaa­kaan, kun toi­nen­han il­moit­ti tie­tä­vän­sä jo. Tu­lee mie­leen ope­tus­lap­si Pie­ta­ri, joka oli niin no­pea sa­nois­saan. Pie­ta­ri eh­ti jo lu­va­ta men­nä Jee­suk­sen kans­sa kuo­le­maan, ja Jee­suk­sen täy­tyi ky­syä, et­tä to­del­la­ko olet val­mis sa­maan kär­si­myk­seen hä­nen kans­saan. Ei­kä yh­tään loh­dut­ta­vam­paa ole, jos no­pe­as­ti saa vas­tauk­sen, jos­sa ker­ro­taan tuon vai­keu­den tai kär­si­myk­sen ol­leen ar­vat­ta­vis­sa. Mi­ten mei­dän sit­ten oli­si hyvä koh­da­ta kär­si­vä ys­tä­vä, tai mi­ten me ha­lu­am­me mei­dät koh­dat­ta­van, kun olem­me elä­mäs­säm­me haa­voil­le lyö­ty­jä? Mi­ten koh­taam­me it­se omat haa­vam­me?

Meil­lä jo­kai­sel­la on omat haa­vam­me, joi­ta toi­nen ih­mi­nen ei kos­kaan pys­ty täy­sin ym­mär­tä­mään, ei­kä si­ten pää­se nii­hin ko­ke­muk­siin sa­mal­la ta­val­la si­säl­le. Haa­vat ovat voi­neet ol­la kau­an­kin. Ne ovat eh­kä mel­kein ar­peu­tu­nei­ta ja sik­si pii­lo­tet­ta­vis­sa ja unoh­det­ta­vis­sa. Vai­ko sit­ten­kään? Jos­kus kär­si­mys voi ol­la niin kova, et­tä se sä­tei­lee ki­pu­na koko ke­hos­sa. Em­me me niis­tä pää­se, mut­ta koh­da­ta ne kan­nat­taa. Ai­dos­ti, oi­ke­as­ti ja re­hel­li­ses­ti, niin et­tä haa­vat pää­si­si­vät poh­jia myö­ten pa­ra­ne­maan ja jäl­jel­le jäi­si siis­ti ar­pi. Ar­pi, joka muis­tut­taa ai­ka-ajoin ki­vus­ta, mut­ta se ei enää tun­nu­kaan niin ki­pe­äl­tä.

Kun it­sel­lä on syvä haa­va, kipu, kuin­ka sil­loin voi tai jak­saa ol­la ai­dos­ti lä­him­mäi­sen ki­vun ää­rel­lä? Alus­sa kir­joit­ta­ma­ni koh­taa­mi­nen ker­too juu­ri sii­tä, kuin­ka omat hoi­ta­mat­to­mat haa­vat saa­vat toi­sen haa­vat nä­ky­mään jopa niin pe­lot­ta­vi­na, et­tä ai­to koh­taa­mi­nen es­tyy. Toi­saal­ta, kun tie­dos­taa omat ki­pun­sa, voi lä­hes­tyä suu­rel­la rak­kau­del­la ja ym­mär­ryk­sel­lä kär­si­vää. Nois­sa ti­lan­teis­sa ys­tä­vä an­taa ti­laa pu­hua, kuun­te­lee, ei­kä esi­tä vas­tauk­sia. Roh­kai­see pu­hu­maan li­sää sen ver­ran kuin toi­nen ha­lu­aa ja jak­saa sil­lä ker­taa pu­hua. Mikä pa­ras­ta, jos vie­rel­lä kul­ki­ja on us­ko­nys­tä­vä, joka voi loh­dut­taa myös syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­la ja roh­kais­ta us­kon­tiel­lä eteen­päin.

Kun us­ko­ne­lä­mäs­säm­me tu­lee syn­ti­haa­vo­ja, saam­me kor­ja­ta nii­tä ar­mo­e­van­ke­liu­mil­la. Ha­lu­am­me pyy­tää ja an­taa an­teek­si sy­dä­mes­täm­me saak­ka. Se on tär­ke­ää sik­si, et­tä haa­va pää­si­si pa­ra­ne­maan ko­ko­naan, ei­kä näin jäi­si mi­tään tun­nol­le an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta syn­ty­neen kau­niin ar­ven al­le tu­leh­tu­maan. Jos haa­va ei saa puh­dis­tua ko­ko­naan, sen ar­pi ei kes­tä, vaan au­ke­aa uu­del­leen.

Hoi­de­taan sik­si kaik­ki haa­vat, oli­vat ne sit­ten mie­les­sä tai sie­lus­sa. Sil­ti­kin, vaik­ka nii­hin saat­tai­si liit­tyä ah­dis­tus­ta, syyl­li­syyt­tä, hä­pe­ää, ja hyl­jä­tyk­si tu­le­mi­sen pel­ko­a­kin, ja oli­si­vat sik­si sie­tä­mät­tö­män ki­pei­tä näyt­tää. Hoi­det­tu­jen haa­vo­jen ja asi­oi­den ja­ka­mi­sen kaut­ta löy­tää jos­kus tien to­del­li­seen ys­tä­vyy­teen, ja an­taa myös ym­mär­rys­tä näh­dä toi­nen ih­mi­nen ta­sa­ver­tai­se­na, jol­loin rin­nal­la kul­ke­mi­seen tu­lee ai­van eri sävy.