Lii­sa Huus­ko

Koko tuo syk­sy oli ol­lut eri­koi­nen. Il­ma­pii­ri pää­ni si­säl­lä oli le­vo­ton. Ti­lan­ne ei ol­lut huo­no, mut­ta nä­ky­mä eteen­päin oli su­mui­nen. Asuin sis­ko­ni kans­sa ker­ros­ta­lo­kak­si­os­sa. Päi­väl­lä sis­ko­ni oli töis­sä päi­vä­ko­dis­sa ja minä lää­nin­hal­li­tuk­ses­sa. Muu­ten elim­me ta­val­lis­ta nuor­ten us­ko­vais­ten elä­mää. Kä­vim­me seu­rois­sa ja il­ta­ky­lis­sä ja kut­suim­me vie­rai­ta asun­toom­me.

Jou­lun odo­tus al­koi elo­kuus­sa, kun opis­ke­li­jat saa­pui­vat kau­pun­kiin. Hei­dän jou­kos­saan oli nuo­ru­kai­nen, joka oli vuot­ta ai­kai­sem­min ker­to­nut ole­van­sa Kai­nuus­ta ja opis­ke­le­van­sa met­sä­a­laa. Olin näh­nyt hä­net en­sim­mäi­sen ker­ran rau­ha­nyh­dis­tyk­sen tak­ka­huo­neen oven­pie­les­sä. Sii­tä al­koi tun­ne, joka ei ole an­ta­nut rau­haa 40 vuo­teen. Edel­lä ku­vat­tu­jen tun­te­mus­ten in­noit­ta­ma­na kir­joi­tan kah­des­ta isos­ta ta­pah­tu­mas­ta, jot­ka ovat muut­ta­neet elä­mää­ni 40 vuo­den vä­lein.

Syk­syn 1980 le­vot­to­muus joh­ti pit­kiin kä­ve­ly­lenk­kei­hin ja pit­kiin kes­kus­te­lui­hin. Met­sä­o­pis­ke­li­jan ai­ka­tau­lua ryt­mit­ti kou­lun lu­ku­kau­si. Lo­ka­kuus­sa oli syys­lo­ma. Ny­ky­ään syys­lo­mat kes­tä­vät vii­kon, mut­ta sil­loin ne oli­vat luul­ta­vas­ti pal­jon pi­dem­piä. Syys­lo­man jäl­keen oli Lii­san päi­vä. Sil­loin ei uu­ti­sis­sa pu­hut­tu Lii­sa-myrs­kys­tä, ku­ten tänä vuon­na. Lii­san liuk­kaat ja mie­len myrs­ky oli­vat kyl­lä to­ti­sin­ta tot­ta. Sain Lii­san päi­vä­nä pie­nen pus­sil­li­sen hiek­kaa ja ken­kä­lu­si­kan sen ri­pot­te­luun. Lenk­ki­ka­ve­ri­ni toi­voi, et­ten kaa­tui­si.

Vä­hi­tel­len kaik­ki al­koi­vat pu­hua jou­lus­ta. Mi­nä­kin otin jou­lun va­ro­vas­ti esil­le tä­män met­sä­o­pis­ke­li­jan kans­sa. Hän vas­ta­si vie­raal­la kie­lel­lä: ”Pi­täi­si­kö­hän mei­dän käy­dä vi­hil­lä en­nen jou­lua?” En ol­lut kos­kaan kuul­lut tuol­lais­ta sa­non­taa. Lä­hi­viik­ko­jen käy­tök­ses­tä saa­toin pää­tel­lä, et­tä mi­nua oli juu­ri ko­sit­tu. Luul­ta­vas­ti nuo­ru­kai­nen oli pu­hu­nut suun­ni­tel­mis­taan myös sis­kol­le­ni, sil­lä asun­toom­me oli il­mes­ty­nyt pah­vi­laa­ti­koi­ta ja sis­ko­ni sa­noi iloi­ses­ti: ”Minä voin muut­taa jo en­nen jou­lua.”

Jou­lu­kuun 20. päi­vä­nä 1980 mei­dät vi­hit­tiin tu­tul­la suo­men kie­lel­lä ja osak­keen ovi­kil­ven nimi vaih­tui. Pap­pi ja muut on­nit­te­li­jat pu­hui­vat kau­niis­ti ja epäi­le­mät­tä tar­koit­ti­vat kaik­kea hy­vää. Ku­kaan heis­tä ei to­sin sa­nal­la­kaan vii­tan­nut sii­hen, mi­ten pal­jon tah­to­mis­ta tar­vi­taan yh­tei­ses­sä elä­mäs­sä.

Kah­den vuo­den ku­lut­tua met­sä­o­pis­ke­li­jas­ta tuli met­sä­am­mat­ti­lai­nen, joka pys­tyi ha­ke­maan alan­sa töi­tä. Noi­hin ai­koi­hin työ­paik­ko­ja ja osoi­te­mah­dol­li­suuk­sia oli eri puo­lil­la Suo­mea. Lä­hes 40 vuot­ta tämä met­sä­am­mat­ti­lai­nen on kul­ke­nut töis­sä. Al­ku­vuo­si­na va­rus­tei­na oli kart­ta­lauk­ku, re­las­koop­pi, ku­mi­ken­gät ja eväät. Sil­loin alan am­mat­ti­lai­set te­ki­vät työ­tään met­säs­sä ei­kä ruo­ka­paik­ko­ja ol­lut jo­kai­sen met­sä­au­to­tien var­res­sa.

Työn te­ke­mi­nen muut­tui mo­nen loi­kan kaut­ta. Vii­mei­si­nä vuo­si­na met­sä­am­mat­ti­lai­sen mu­kaan on läh­te­nyt maas­to­mik­ro, Go­re­tex-ken­gät ja kän­nyk­kään koo­dat­tu lou­nas­se­te­li. Minä olen oman keit­ti­ön­pöy­tä­ni ää­res­tä seu­ran­nut val­ta­vaa muu­tos­ta suo­ma­lai­ses­sa met­sä­te­ol­li­suu­des­sa. Or­ga­ni­saa­ti­o­muu­tok­set, toi­mi­a­lu­een vaih­tu­mi­set ja tie­to­jär­jes­tel­mien ke­hit­ty­mi­nen on vain uu­del­leen ja uu­del­leen pi­tä­nyt hy­väk­syä osak­si työn ar­kea. So­peu­tu­mis­ta on vaa­ti­nut myös esi­mies­ten vaih­tu­mi­nen ja se, et­tä lo­pul­ta esi­mie­het ovat ol­leet omien poi­kien ikäi­siä.

Ajat­te­len, et­tä kut­su­mu­sam­mat­ti on ol­lut ar­vo­kas lah­ja työ­paik­ko­jen lu­ke­mat­to­mis­sa muu­tos­ti­lan­teis­sa. Li­säk­si ko­ke­muk­sen myö­tä met­sä­am­mat­ti­lai­nen on op­pi­nut luot­ta­maan sii­hen, et­tä kun teh­tä­vä­nä on hank­kia puu­ta met­säs­tä teh­taan por­til­le, niin sil­loin pi­tää hank­kia puu­ta met­säs­tä teh­taan por­til­le.

Ku­lu­nut 40 vuot­ta on ol­lut pit­kä ai­ka. Jot­kut väit­tä­vät, et­tä avi­o­lii­ton ar­ki ja työ­vuo­det me­ne­vät huo­maa­mat­ta. Minä en ajat­te­le niin. Kuu­kau­det ja vuo­det ovat tie­tys­ti vaih­tu­neet omal­la ryt­mil­lään ja tuo­neet elä­mään en­na­koi­ta­vuut­ta. Toi­saal­ta 40 vuot­ta on si­säl­tä­nyt yli 2000 kuu­kaut­ta ja pal­jon enem­män ar­ki­sia työ­päi­viä kuin py­hiä. Li­säk­si mo­net teh­tä­vät ovat vaa­ti­neet valp­paut­ta myös sun­nun­tai­sin. Meil­lä ol­lut 10 täh­ti­het­keä, jois­ta olem­me saa­neet luot­ta­mus­ta elä­män jat­ku­mi­seen. On ol­lut myös toi­sen­lai­sia ti­lan­tei­ta, jol­loin luot­ta­mus on hor­ju­nut. Nii­tä päi­viä, joi­ta vaih­tai­sin pois. Eräs nuo­ri ai­kui­nen on opet­ta­nut mi­nul­le, et­tä kaik­ki vai­ke­at­kin päi­vät on tar­vit­tu, jot­ta on voi­nut kas­vaa juu­ri täl­lai­sek­si. Se kuu­los­taa vii­saal­ta, vaik­ka ai­ka vai­ke­al­ta aja­tuk­sel­ta.

Suu­ria muu­tok­sia ja so­peu­tu­mi­sia on tie­tys­ti liit­ty­nyt ihan konk­reet­ti­siin muut­toi­hin. Vuo­sien var­rel­la ko­ti­paik­ka­kun­ta vaih­tui kah­des­ti met­sä­am­mat­ti­lai­sen työ­pai­kan ta­kia. Kah­des­ti osoi­te on vaih­tu­nut, kun keit­ti­ön ruo­ka­pöy­tään on pi­tä­nyt lait­taa jat­ko­pa­la.

Tä­män vuo­den jou­lu­kuus­sa muut­tuu taas pal­jon. Nyt tu­le­va muu­tos ei jän­ni­tä mi­nua sa­mal­la ta­val­la kuin 40 vuot­ta sit­ten. Osaan esi­mer­kik­si en­nus­taa, mitä en­sim­mäi­sen elä­ke­päi­vän aa­mu­na ta­pah­tuu.

Kun it­se he­rään, keit­ti­ön pöy­däl­lä ei ole met­sä­fir­man maas­to­mik­roa ei­kä avain­nip­pua. Tis­ki­pöy­däl­lä on ter­mos­pul­lo ja pa­kas­te­pus­sis­sa rin­ke­li ja kak­si so­ke­ri­pa­laa. Met­sä­e­lä­ke­läi­nen is­tuu kiik­ku­tuo­lis­sa. Hän tut­kii, toi­mii­ko kän­nyk­kään omal­la ni­mel­lä otet­tu liit­ty­mä yh­tä hy­vin kuin työ­nan­ta­jien liit­ty­mät ovat toi­mi­neet vuo­si­kym­me­net.

Osaan en­na­koi­da myös seu­raa­van pu­heen­vuo­ron il­man muis­ti­lap­pua: ”He­rä­sin ai­kai­sin ja kun ei nu­kut­ta­nut, niin ajat­te­lin nous­ta läm­mit­tä­mään. Kä­vin ha­ke­mas­sa Kar­ja­lai­sen, ja Ta­nu­kin oli jo pos­ti­laa­ti­kol­la. Ei se tain­nut muis­taa, et­tä mul­la on täm­möi­nen aa­mu. Kun ul­ko­na vä­hän val­ke­nee, minä käyn tuos­sa päi­vän nä­öl­lä tar­kas­ta­mas­sa myrs­ky­tu­ho­ja. Saa­tan sa­ha­ta muu­ta­man tan­kil­li­sen.”

Mi­tä­pä minä sii­hen sa­noi­sin?