Luo­ja on vii­sau­des­saan ih­meel­li­nen. Tätä mie­tin ja ih­met­te­lin eten­kin sil­loin, kun nuo­rim­mai­sem­me oli muu­ta­mien viik­ko­jen ikäi­nen. Asi­at oli­vat lok­sah­ta­neet mo­nel­ta osin koh­dil­leen: uu­si elä­mä ja sen tuo­ma rak­kaus hoi­ti koko per­het­tä.

Vau­van­tuok­sui­sen rak­kau­den li­säk­si pääs­sä pyö­ri mitä mo­nen­moi­sem­pia aja­tuk­sia, ei­kä nii­tä ai­na voi­nut kut­sua ko­vin­kaan ra­ti­o­naa­li­sik­si aja­tuk­sik­si. Vaik­ka en tyk­kää yh­tään de­men­tia-sa­nan tur­has­ta käy­tös­tä sil­loin, kun ky­sees­sä on luon­teen­piir­re tai ihan ta­val­li­nen elä­män mo­ni­nai­suu­des­ta joh­tu­va huo­no­muis­ti­suus, tätä mi­nun olo­ti­laa­ni kut­suin ime­tys­de­men­ti­ak­si. Se on sii­tä ar­mol­li­nen de­men­tia, et­tä se kes­tää kor­kein­taan muu­ta­man kuu­kau­den.

Mut­ta mi­ten se Luo­jan vii­saus tä­hän vau­vaan ja yh­täk­ki­seen ha­ja­mie­li­syy­teen liit­tyy? Luin jos­ta­kin, et­tä tämä vas­ta­syn­nyt­tä­neen äi­din ha­ja­mie­li­syys on ihan Luo­jan suun­nit­te­le­maa ja sen tar­koi­tus on var­mis­tua sii­tä, et­tä äi­ti py­syy lä­hel­lä las­ta. Ei mi­nul­la ole käy­nyt mie­les­sä­kään, et­tä voi­sin töi­hin läh­teä. On vain tar­ve pi­tää pien­tä sy­lis­sä jopa niin pal­jon, et­tä päi­vit­täi­set asi­at, ku­ten sii­vous, jää­vät hoi­ta­mat­ta.

Mil­lai­se­na tämä ha­ja­mie­li­syys näyt­täy­tyy? Ker­ron muu­ta­man esi­mer­kin. Saa nau­raa, niin mi­nä­kin nau­ran.

Olin läh­dös­sä kuo­roon ja ha­lu­sin pes­tä vau­van pu­lau­tuk­sen ha­jun it­ses­tä­ni pois. Ajat­te­lin siis men­nä suih­kuun. Kat­soin ja­lois­sa­ni ole­via suk­kia ja mie­tin, et­tä kos­ka olen juu­ri ne lait­ta­nut jal­kaa­ni, ei nii­tä tar­vit­se vaih­taa. No, se oli vie­lä ihan jär­ke­vä aja­tus. Seu­raa­vak­si ai­vois­sa­ni he­rä­si aja­tus, et­tä pää­sen hel­pom­mal­la, kun en ota nii­tä pois ja­las­ta­kaan. Ihan oi­ke­as­ti se aja­tus kävi mie­les­sä­ni, kun­nes aloin it­sek­se­ni hi­hi­tel­lä, et­tä ne­hän to­si­aan kas­tui­si­vat.

Mui­ta­kin ti­lan­tei­ta on ol­lut. Joku ou­dom­pi ky­syi, mo­nen­nel­la­ko luo­kal­la eräs ty­töis­täm­me on. Minä vas­ta­sin no­pe­as­ti, et­tä nel­jän­nel­lä. Mie­he­ni il­me oli vä­hän epäi­le­vä, mut­ta ei hän on­nek­si sitä asi­aa sii­nä al­ka­nut oi­kais­ta. Sa­noi vain myö­hem­min ih­meis­sään, et­tä oli ihan var­ma, et­tä tyt­tö on kol­man­nel­la. Ir­vis­tin ja sa­noin, et­tä olet oi­ke­as­sa.

Sa­maan ka­te­go­ri­aan kuu­luu ta­paus, kun joku ky­syi sa­mai­ses­ta ty­tös­tä, et­tä mo­nes­ko hän on tei­dän lap­sis­ta. Aloin las­kea sitä sor­mia apu­na käyt­tä­en. Lop­pu­tu­lok­se­na oli, et­tä mi­nul­la oli seit­se­män sor­mea pys­tys­sä, mut­ta sa­noin et­tä ”kah­dek­sas”. Nau­ruk­si meni se­kin.

En­tä se ker­ta, kun olin rau­ta­kau­pan kas­sal­la. Olin jo hie­man yl­peä it­ses­tä­ni, kun olin asi­an­tun­te­val­ta myy­jäl­tä var­mis­ta­nut, et­tä os­ta­ma­ni ta­soi­te kes­tää kuu­muut­ta ja näin ol­len py­syy uu­ni-tak­ka-ko­ko­nai­suu­tem­me pin­nas­sa. Oli mak­sun ai­ka. Se­kin meni hie­nos­ti, muis­tin kor­tin tun­nuk­sen­kin. Mut­ta sit­ten myy­jä ky­syi mi­nul­ta, et­tä mikä on pos­ti­nu­me­ro­si. Kyl­lä löi tyh­jää – pos­ti­nu­me­ro!!! Mikä se on? Mi­ten se tä­hän liit­tyy? Ei men­nyt kuin muu­ta­ma se­kun­ti en­nen kuin sen muis­tin, mut­ta pal­jon eh­ti käy­dä sii­nä ajas­sa mie­les­sä. Joku mi­nua kyl­lä­kin loh­dut­ti, et­tä oli­pa yl­lät­tä­vä ky­sy­mys yl­lät­tä­väs­sä pai­kas­sa.

Ha­ja­mie­li­syy­den li­säk­si vau­va-ai­kaan liit­tyy myös tun­tei­den vaih­te­lu. Eräs ys­tä­vä­ni pa­la­si sai­raa­las­ta ko­tiin uu­den vau­van kans­sa. Lä­hel­lä asu­vat su­ku­lai­set oli­vat iloi­si­na tul­leet heti sa­ma­na ja seu­raa­va­na il­ta­na on­nit­te­le­maan ja uut­ta vau­vaa ihas­te­le­maan. Kah­den il­lan jäl­keen ys­tä­vä­ni oli al­ka­nut it­ke­mään sitä, et­tei jak­sa ot­taa näin heti vie­rai­ta vas­taan. Sit­ten oli kak­si seu­raa­vaa il­taa ol­tu il­man vie­rai­ta – ja oli­kin pääs­syt it­ku sii­tä, et­tei ku­kaan vä­li­tä meis­tä, kun ei­vät tule kat­so­maan vau­vaa­kaan.

Vau­van­tuok­sui­nen ar­ki siis tuo mu­ka­naan mo­nen­lai­sia ti­lan­tei­ta ja tun­tei­ta. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä se on elä­mää, joka on Luo­jan siu­nauk­sen al­la ver­taan­sa vail­la.

Sirk­ka Leh­to