Kirsti Wallenius-Riihimäki
Viime syksynä minua alkoi blogin kirjoittaminen kyllästyttää. Niiden tuottaminen oli oikeastaan ainoa asia, joka piti toistuvasti tehdä määräaikaan mennessä. Tuntui, että toistan niissä itseäni. Päätin tuon ainokaisen määräaikoihin liittyvän velvollisuuteni blogistina viime vuoden lopussa.
Mutta Lopella ”tuli haluni kirjoittaa tähän rakkaaseen lehteen”. Huomasin, että olen siirtynyt uuteen aikakauteen. Siirryin vanhusten lepopaikalle. Siirryin vähän vahingossa. Puolisoni oli siellä jakamassa ehtoollista. Mutta ei oikeille vanhuksille, vaan ikätovereilleni.
”Oikeita” vanhuksia Lopella ei ollut. Oli vain ikätovereitani ja heitä nuorempia. Lukemattomat ystävät, joiden kanssa vuosittain oli vaihdettu kuulumiset, olivat jääneet kotiin, kuka kuumuuden, kuka koronavaaran tai terveyden, moni taloudellisen tilanteenkin takia. Paikalle tulleetkin olivat muuttuneet. Monia oli vaikea tunnistaa, ja moni joutui kysymään minulta, kuka olen.
Nyt, kun seuroista on kulunut muutama viikko, nousee mieleen monia asioita, joihin keskustelut antoivat virikkeitä. Olenko tosiaan elänyt niin monenlaisia vaiheita, joista keskusteltiin? Ne veivät ajatukset puolen vuosisadan päähän ja kauemmas. Joskus asian muisti vain toinen, joskus molemmat. Aina kuitenkin toinen täydensi toisen muistoja.
Joku totesi taannoin vanhemmista ihmisistä: ”Se on sellainen, ettei se ymmärrä tästä ajasta mitään, elää vain niissä nuoruuden muistoissaan.”
Sellainenko olen nyt? Tällaistako on vanhuus? Näinkö eläväistä? Ja värikästä? Saan olla häpeämättä, jos kuljen vaivaisesti kentän halki ja nauttia, kun rakas ystävä tavatessamme kääntää äkkiä rollaattorinsa toisin päin, istahtaa sen tasanteelle ja alkaa muistella. Avautuu maailma, jossa on muistelemista. Eikä minun tarvitse suorittaa mitään.
Kesä on edennyt, ja nyt ovat ohi Alajärvenkin kesäseurat. Ne ovat olleet minulle talvisodan ajoista asti kesän tärkein juhla. Pienenä olin siellä tiskaamassa tai kuorimassa perunoita tai mihin työhön milloinkin huolittiin. Kerran pääsin kassallekin, mutta annoin rahasta takaisin vähän miten sattuu. Joku tuli valittamaan, että sai takaisin liian vähän. Minä lohdutin, että se meni hyvään tarkoitukseen. Sen jälkeen minulle ei enää ole annettu kassavuoroja. Muita vuoroja kylläkin. Nyt ei enää tule tarjouksia. Entiset pyhäkoululaiset olivat töissä. Puhujistakin tunsin paremmin heidän vanhempansa tai isovanhempansa.
Sukupolvien ketjua seurasin kirkossakin. Siellä oli usein harvakseltaan väkeä, kuten aina kauniilla ilmalla, jolloin nurmikolla ja penkeillä suurten puiden varjossa on hyvä myös kuunnella. Äänentoisto ulkona on parantunut huomattavasti.
Ehtoollisen vietosta monilla lapsilla ei ollut mitään mielikuvaa. Kolmessa vuodessa he ovat saaneet muita virikkeitä. Lapset tulivat kiinnostuneina lähelle alttaria. Onneksi tulivat.
Myös sunnuntain jumalanpalvelus oli monille lapsille elämys. Perheiden mummolavierailuja oli ajoitettu kesäseurojen yhteyteen. Kirkkoon tuli kolmea sukupolvea. Parhaat vaatteet oli säästetty puhtaina kirkkoon. Hoitokassissa oli vesipullo myös isovanhemmille.
Kirkossa heijastettiin sanat valkokankaalle. Lukutaitoiset yhtyivät täysin keuhkoin virsiin. Joku unohtui tutkimaan vaarin ja mummun nappaamaa virsikirjaa. Kotiväki ei käytä virsikirjaa, koska sanat löytyvät heidän kännyköistään. Niinpä lapset tuskin tietävät, että ennen laulujen sanat löydettiin kirjoista.
Kaikki eivät kulkeneet kolmen sukupolven keskellä. Moni tuli tuttavan kanssa tai yksin. Tai oli saattaja, sukulainen tai naapuri tai vaikka resurssipankin kautta löytynyt avustaja, joka saatteli penkkiin, tuli viereen istumaan tai seurasi kauempaa.
Yhteisessä esirukouksessa pyydettiin: ”Kiitos tähtihetkistä. Auta, ettemme kuitenkaan perustaisi uskoamme tunteiden varaan.” Siihen ajatukseen päätän tämän kesän.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys