Pau­la Heik­ki­lä

Py­häin­päi­vä­nä muis­te­lem­me pois­nuk­ku­nei­ta rak­kai­tam­me. Usein käym­me kä­ve­le­mäs­sä ja hil­jen­ty­mäs­sä hau­taus­maal­la. Kat­se­lem­me kau­nis­ta kynt­ti­lä­mer­ta, joka va­lai­see il­lan pi­mey­des­sä. Pa­la­vaa kynt­ti­lää pi­de­tään us­kon ja ru­kouk­sen sym­bo­li­na. Muis­te­lem­me pois­nuk­ku­nei­ta ja sy­ty­täm­me muis­to­kynt­ti­län. Ker­taam­me, mil­lai­sia elä­män­koh­ta­loi­ta rak­kail­lam­me on ol­lut. Joku on elä­nyt pit­kän elä­män, toi­nen on kut­sut­tu pois jo lap­se­na tai nuo­re­na. Joku on sai­ras­ta­nut ly­hy­en ajan tai vuo­sia en­nen kuin hän on nuk­ku­nut pois, toi­nen taas on läh­te­nyt yh­täk­kiä ko­ti­as­ka­rei­den kes­kel­tä. Tä­män vuo­den ai­ka­na mon­ta tut­tua ja ys­tä­vää on saa­nut siir­tyä tai­vaan ko­tiin.

Vii­me ai­koi­na olen pal­jon poh­ti­nut elä­mää ja kuo­le­maa. Meil­le oli tänä vuon­na tu­los­sa kah­den tyt­tä­ren per­hee­seen vau­va. Olim­me iloi­sia ja kii­tol­li­sia kuul­les­sam­me näi­tä uu­ti­sia. Ke­vät­tal­vel­la kaik­ki muut­tui. Toi­sen pie­no­kai­sen elä­mä oli sam­mu­nut yl­lät­tä­en, hän syn­tyi en­nen ai­ko­jaan il­man elä­mää. Aluk­si oli vai­kea us­koa, et­tä se on tot­ta. Pie­no­kai­nen oli läh­te­nyt tai­vaan ko­tiin. Toi­nen pie­no­kai­nen syn­tyi lop­pu­ke­säs­tä per­heen­sä ja mei­dän kaik­kien ilok­si. Iloit­sem­me täs­tä pie­no­kai­ses­ta ja kii­täm­me Tai­vaan Isää elä­män lah­jas­ta.

Elä­mä voi muut­tua het­kes­sä. Suu­ri ilo kau­an odo­te­tun pie­no­kai­sen odot­ta­mi­ses­ta vaih­tui su­ruun ja kai­pauk­seen. Pie­no­kai­nen siu­nat­tiin hau­dan le­poon van­hem­pie­ni 60-vuo­tis­hää­päi­vä­nä. Jot­kut asi­at jää­vät Her­ran tie­toon, em­me ai­na ym­mär­rä ta­pah­tu­neen tar­koi­tus­ta. Jon­kin asi­an tar­koi­tus saat­taa sel­vi­tä myö­hem­min. Mi­kään ei ole it­ses­tään sel­vää, elä­mä on lah­ja. Lap­set ovat Her­ran lah­ja.

Olen muis­tel­lut Psal­min 139 sa­no­ja: ”Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen. Minä olen saa­nut hah­mo­ni nä­ky­mät­tö­mis­sä, muo­to­ni kuin sy­väl­lä maan al­la, mut­ta si­nul­ta ei pie­nin­kään luu­ni ole sa­las­sa. Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” (Ps. 139:13–16.)

Saam­me luot­taa Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen kai­kis­sa vai­heis­sam­me. Oli­pa elä­mäm­me ly­hyt tai pit­kä, se on Ju­ma­lan lah­ja, se on ar­vo­kas ja sil­lä on tar­koi­tus. Tär­kein­tä on, et­tä meil­lä on läh­dön het­kel­lä omat syn­nit an­teek­si. Her­ra an­toi meil­le elä­män, hä­nen kä­des­sään on myös läh­töm­me het­ki.

Py­häin­päi­vä­nä sy­ty­täm­me kynt­ti­län pois­nuk­ku­nei­den rak­kai­den muis­tol­le. Olem­me kii­tol­li­sia heis­tä ja sii­tä, mitä olem­me saa­neet hei­dän kaut­taan. He ovat pe­ril­lä, me olem­me vie­lä mat­kal­la. Saam­me ru­koil­la it­sel­lem­me ja lä­hei­sil­lem­me voi­mia us­kon tiel­le, et­tä jak­sam­me us­koa lop­puun as­ti.