Missä sinä lataat akkusi? Mistä keräät arkeesi iloa?
Minulle luonto on tärkeä latauspaikka. Monet kerrat se on pysäyttänyt hetkeksi ja keventänyt taakkaa – ja usein se on lähentänyt välejä niiden kanssa, jotka ovat samalle polulle lähteneet.
Vuosia sitten vaelsin Utsjoki-Kevolla. Siellä luonnon kauneus säväytti niin, etten tajunnut edes rinkan painoa, en jalkojen väsymystä. Ihmettelin maaruskan sävyjä, matalaa puustoa, taivaan suunnatonta avaruutta. Tuntui kuin olisin ollut pienenpienenä suurella kämmenellä. Olin valtavan kiitollinen ystävälleni, joka oli houkutellut mukaansa, antanut mahdollisuuden sen kaiken kokemiseen. Se reissu jätti myös kaipauksen tuntureille. Sinne tahtoisin palata yhä uudelleen. Kuuntelemaan. Katsomaan. Ajattelemaan.
Onneksi pienemmälläkin retkellä voi tavoittaa jotain samaa. Joskus lähdimme kaveriporukalla retkeilemään lyhtyjen valossa kodalle ja joinakin kertoina jäimme
nukkumaankin nuotiotulen hehkuun. Hetken päähänpistosta saatoimme lähteä ihmettelemään yötaivaan tähtiä, revontulien leikkiä. Eikä haitannut, vaikka eräällä reissulla pitkospuut katosivat lumen alle ja reitti oli hetkittäin hukassa. Naurussasuin kaivoimme maamerkkejä näkyviin ja jatkoimme taas eteenpäin.
Muistellessa tulee kiitollisuus ja ilo siitä, mikä oli joskus. Ja siitä, mikä on nyt.
Olemme perheenäkin pyrkineet retkeilemään paljon, niissä rajoissa, jotka ovat tuntuneet kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivilta. Olemme ihmetelleet aaltojen hiomia kiviä, meren pehmeää hiekkaa. Olemme ylittäneet suoalueita pitkospuita pitkin, nousseet korkeille kallioille, rakentaneet taideteoksia kävyistä ja maahan pudonneista kepeistä.
Yksi parhaista reissuistamme suuntautui Riisitunturin maisemiin. Puolivuotias viihtyi rintarepussa, isommat kulkivat innoissaan itse. Polun varrella tunturipurot solisivat kirkkaina, ruohokanukat kukkivat autiotuvan ympärillä ja kuukkelipari ilakoi käkkyräisissä puissa. Kerta toisensa jälkeen hengitin sisään tuota kaikkea. Koin, että niissä hetkissä meille annettiin iloa ja voimavaroja kuin raikasta lähdevettä suoraan huulille.
Viime kesänä tiesimme heti alkuun, että emme voisi tehdä mitään isompaa luontoretkeä. Vauva oli vielä niin pieni ja mieheni oli tapaturmassa loukannut polvensa. Halusin asennoitua tilanteeseen tyynesti, mutta silti hetkittäin haikeus kirpaisi. Kaipasin pitkospuille, ikävöin tunnetta tuulisella tunturilla.
Mutta eivät luonnon ihmeet pysyneetkään poissa. Erään kerran osuimme laavulle, jonne pääsi autolla melkein viereen. Paikalle samaan aikaan tulleet nuoret miehet ilmoittivat iloisesti, että he voivat ihan hyvin ajella pyörillä seuraavalle laavulle, jääkää te vain tähän. Katselimme yhdessä järven erämaista kauneutta, ihmettelimme rauhaa ympärillämme, iloitsimme siitä, että saimme olla siinä yhdessä, ilman kiirettä. Lapset uittelivat keppejä järvessä, etsivät ötököitä ja valokuvasivat luonnon pieniä ihmeitä ja toisiaan.
Luonto avasi meille kesällä myös ihan uudenlaista katseltavaa. Yhdessä kyykistyttiin seuraamaan, miten uusi, ihmeellinen sudenkorento kuoriutui kotelostaan, kasvatteli siipiään katseemme alla. Myös munakoteloa kantava rantahämähäkki keräsi kiinnostuneet katselijat lähelleen.
Ja uskokaa tai älkää, syksyn tullessa näimme jopa ”komme lohikäämmettä”. Omiin silmiini ne näyttivät karvaisilta toukilta, mutta vajaan kolmen vuoden ikäinen tietää kyllä lohikäärmeasiat äitiään paremmin. Yhdessä niitä ihmettelimme ja kuvasimmekin. Ja pienen pojan silmät loistivat.
Viime kesänä emme päässeet kiipeämään Kolille niinkuin olimme suunnitelleet. Emme nähneet korkealta huipulta avautuvaa jylhää maisemaa. Sen sijaan meille näytettiin monenlaista muuta ihmeteltävää. Emme jääneet tyhjin käsin.
Ihmeellinen on Jumalan viisaus. Ajattelen, että jokaiseen elämänkaareen, jokaiseen päivään löytyvät sopivat voimahetket. Meille annetaan lahjaksi ne pienet ja erityiset tuokiot, joista ammentuu ilo ja luottamus. Kiitollisuus.
Anne Lindfors
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys