Sinä, joka py­säh­dyt tie­to­ko­neen ää­rel­le, tai blo­gi­teks­tit ovat pu­he­li­men avul­la kä­des­sä­si. Saa­tat elää lap­si­per­heen hä­lys­sä, on­nen ja mur­hei­den kes­kel­lä. Eh­kä elät yk­sin hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta elä­mää­si, on­nen ja mur­hei­den kes­kel­lä. Elä­män­ti­lan­tee­si, mil­lai­nen se on­kin, on mo­nien Ju­ma­lan luo­mien vä­rien sä­vyt­tä­mä.

Jos sinä jaat ko­ke­muk­sen, jos­ta kir­joi­tan, toi­von, et­tä se li­sää luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Jos sinä elät ai­van päin­vas­tai­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa tai jo­tain sil­tä vä­lil­tä, toi­von, et­tä se aut­taa si­nua pa­rem­min ym­mär­tä­mään rik­kaut­ta eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa. Toi­von, et­tä mie­tit näi­tä ky­sy­myk­siä.

Aja­tel­laan­ko, et­tä jo­kai­nen, jol­la ei ole puo­li­soa, et­sii sitä ak­tii­vi­ses­ti? Li­sä­tään­kö sa­nan puo­li­so eteen lii­an usein sana vie­lä? Jos­kus täl­lai­nen ajat­te­lu­ta­pa tur­haut­taa ky­sei­ses­sä elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vaa. Puo­li­son löy­tä­mi­sel­le tun­nu­taan aset­ta­van pai­no­ar­voa jos­kus lii­kaa­kin. On pal­jon, pal­jon muu­ta­kin mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Ko­en­ko sit­ten it­se, et­tä olen vail­la? Kyl­lä minä koen, toi­si­naan. Ko­ke­muk­sen vail­le jää­mi­ses­tä ei pi­täi­si hal­li­ta elä­mää. Elä­mä­ni voi ol­la ai­van yh­tä ri­kas­ta il­man omaa per­het­tä, eri ta­val­la vain. Ja jos­kus sen asi­an hah­mot­ta­mi­nen vaa­tii py­säh­ty­mis­tä: kään­ty­mis­tä kat­so­maan elä­män hy­viin asi­oi­hin. Kii­tol­li­suus – se mei­dän kaik­kien oli­si hyvä löy­tää, elä­män­ti­lan­tees­ta riip­pu­mat­ta. Ju­ma­lal­la on jo­kai­sel­le oma teh­tä­vän­sä. Ai­van yh­tä ar­vo­kas.

Mikä se on se kai­paus, joka täyt­tää sy­dä­men?

Se on kai­paus ko­din läm­mön ja lä­hei­sen ih­mi­sen.

Se on yk­si­näi­syy­den kes­kel­tä nous­sut ru­kous.

Se on toi­ve, unel­ma, haa­ve.

Se on kai­paus, jota usein­kaan ei ää­neen lau­su­ta.

Pi­täi­si naut­tia sii­tä, mitä elä­mäs­sä on juu­ri nyt.

Pi­täi­si ol­la on­nel­li­nen näin, mut­ta jos­kus

tun­tuu yk­si­näi­syys taa­kal­ta.

Miet­tii, voi­ko sitä toi­voa,

sitä, mitä ei ää­neen lau­su­ta?

Jos­kus te­kee mie­li huu­taa maa­il­mal­le:

ra­kas­ta­kaa mi­nua, täl­lai­se­na.

Minä olen ko­ko­nai­nen näin.

Ei vain ole tar­koi­tet­tu ke­tään rin­nal­le,

ai­na­kaan juu­ri nyt.

Elä­mäs­sä voi ol­la eri­lai­sia pää­mää­riä. Oi­ke­as­taan, tar­kem­min aja­tel­tu­na, puo­li­son löy­tä­mi­nen ei ole lain­kaan pää­mää­rä. Se on Ju­ma­lan tah­to ja vain sitä, ja koen, et­tä niin on hyvä. Muis­tan Su­vi­seu­ro­jen pu­heen­vuo­ros­ta jol­ta­kin vuo­del­ta sa­nat sii­tä, et­tä sie­lun­vi­hol­li­nen ke­hot­taa yk­si­näis­tä ih­mis­tä ole­maan täs­sä asi­as­sa luot­ta­mat­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Se ke­hot­taa et­si­mään puo­li­soa it­se, ”vaik­ka ki­ven al­ta”, ak­tii­vi­ses­ti. Kan­nus­te­taan­ko tä­hän lii­kaa? Eten­kin nuo­rel­le us­ko­vai­sel­le ym­pä­ris­tö saat­taa ai­heut­taa pai­nei­ta.

Muis­tat­han, et­tä yk­sin elä­vä on ih­mi­se­nä ai­van yh­tä ar­vo­kas? Hä­nen tu­li­si lap­se­na ol­la van­hem­mil­le sa­ma­nar­voi­nen kuin per­heel­li­nen lap­si, vaik­ka pu­hee­nai­hei­ta ei rii­tä­kään lap­si­per­heen ar­jen tou­huis­ta ja vau­van pil­tin koos­tu­muk­ses­ta. Ys­tä­vyys­suh­tei­ta tar­vi­taan, vaik­ka ys­tä­vien elä­män­ti­lan­teet muut­tu­vat. Yk­sin elä­väl­le voi teh­dä hy­vää pääs­tä het­kek­si lap­si­per­heen tou­hu­jen kes­kel­le. Ja lap­si­per­heen ar­jes­ta voi­daan mie­lel­lään läh­teä yk­sin elä­vän luok­se ky­läi­le­mään ja la­taa­maan ak­ku­ja. älä unoh­da ru­kouk­sis­sa, vä­lit­tä­vis­sä sa­nois­sa. Tuki, min­kä an­nat, on kor­vaa­mat­to­man ar­vo­kas­ta.

Ta­vat­ta­es­sa ky­sy­tään: on­ko ke­tään löy­ty­nyt?

Ei, ei­kä mi­nun elä­mä­ni ole pelk­kää et­si­mis­tä.

Olen ko­ko­nai­nen näin ja on­nel­li­nen­kin,

ja mi­nul­la on lupa naut­tia, täs­tä­kin.

Tot­ta­kai minä ru­koi­len si­tä­kin, et­tä puo­li­so joh­da­te­taan.

Ja luo­tan, vaih­te­le­val­la me­nes­tyk­sel­lä sii­hen,

et­tä Ju­ma­la an­taa, jos niin on tar­koi­tet­tu.

Jos­kus ru­kous on lii­an vaa­ti­va.

Sil­loin sii­tä unoh­tuu se lop­puo­sa:

”niin kuin on, Isä, si­nun tah­to­si”.

Kaik­ki as­ke­lee­ni kui­ten­kin on Isän tie­dos­sa.

Hän nä­kee ki­pui­lu­ni ja kii­tok­se­ni ai­heet.

Hän nä­kee lä­hel­tä, huo­maa lah­jat ja puut­teet.

Hän tie­tää, mil­lais­ta tie­tä; ke­nen kans­sa

on mi­nun hyvä kul­kea,

ra­ken­taa sel­lai­sen tien, jon­ka pääs­sä on koti.

Tai­vaan koti.

Ma­riel­la Krei­vi