Kuva tyttäreltä
Kuva tyttäreltä
Tämä blogipostaus julkaistaan kahdessa osassa. Aiemmin julkaistu osuus on äidin kirjoittama, tämä tyttären.
Kamppailin jo nuorena sosiaalisten suhteiden ja oman itseni kanssa. Koin jo silloin olevani jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen ja jäinkin herkästi ulkopuolelle. Sosiaalisen taitamattomuuteni, herkkyyteni ja väärinymmärrysten vuoksi ajauduin usein eri ihmisten kanssa riitoihin.
Muiden uskovaisten mentyä eri kouluun yläkouluun minun oli vaikeaa löytää ystäviä ikäluokastani ja nopeasti aloin saada osakseni jonkinlaista syrjintää.
Jossakin seiskaluokan puolivälissä, reilu seitsemän vuotta sitten, syrjintä muuttui näkyvämmäksi ja aloin lisäksi saada somessa anonyymeja vihaviestejä esimerkiksi pukeutumisestani ja ulkonäöstäni.
Samoihin aikoihin riitaannuin yhden silloisen parhaan ystäväni kanssa, ja riidan seurauksena menetin tuon ystävän. Riidan päätyttyä, noin puolen vuoden kuluttua, huomasin pahan olon jääneen päälle.
Muistan, miten aluksi välttelin ajatusta masennuksesta. “Minulla on vain huono päivä”, ajattelin usein. Huonoja päiviä kuitenkin kertyi, ja ennen pitkään tekosyyt loppuivat. Aloin pikkuhiljaa käsittää, että syy on jossain syvemmällä.
Yksinäisyys jatkui ja kiusaaminen paheni. Ongelma oli näkyvä, mutta kukaan ei tahtonut tehdä asialle mitään. Ei edes, vaikka yritin puhua siitä ihmisille. Pelkäsin ryhmätöitä ja niitä tunteja, jolloin opettaja ei ollut määrännyt istumajärjestystä. Välitunnilla näin ihmisten katseista jo kaukaa, etten ollut tervetullut porukkaan. Rinnakkaisluokalla minulla oli onneksi muutama ystävä, mutta meillä oli usein välitunnit eri aikaan, joten sekin oli aika laiha lohtu.
Inhosin koulua, koska en kestänyt jatkuvaa yksinäisyyttä ja ahdistusta. Kasiluokalla muutin itseäni kelvatakseni toisille. Syömisen kontrolloinnista ja syömättömyydestä tuli selviytymiskeinoni, kun en uskaltanut mennä koulussa yksin syömään. Koin ansainneeni kärsimystä, koska uskoin kiusaamisen olevan oma syyni.
Vointini meni pikkuhiljaa niin huonoksi, että päädyin purkamaan pahaa oloani satuttamalla itseäni, vaikka olin joskus painokkaasti jollekin todennut, etten koskaan päätyisi tekemään niin. Parin vuoden ajan peittelin oloani kotona. Itkin vain iltaisin peiton alla, kun kaikki muut jo nukkuivat. Joskus yritin varovasti kertoa olostani vanhemmilleni, mutta he eivät ottaneet asiaa tosissaan, joten jatkoin esittämistä. Kerran kuitenkin toinen vanhemmistani näki arvet käsissäni ja uhkasi lähettää minut hoitoon. En ollut toivonut sellaista reaktiota, olin vain kaivannut tukea ja ymmärrystä. Itsensä satuttaminen on monille – ja oli myös minulle – selviytymiskeino ja jonkinlainen avunhuuto.
En saanut apua koulusta enkä kotoa. Siispä tukeuduin hädissäni ventovieraisiin ihmisiin. Minun oli pakko saada purettua oloani jollekin. Sekään ei kuitenkaan auttanut, vaan aloin saada negatiivisia kommentteja avoimuudestani. Minut leimattiin huomionhakijaksi ja monilla oli ennakkoluuloja minusta. Ihmiset luulivat pahan olon ja viiltelyn olevan pelkkää huomionhakua. Haluaisin sanoa, että syrjiminen ja ulkopuolisuus olivat vain kouluelämään liittyviä, mutta todellisuudessa samaa ulkopuolisuutta ja syrjintää koin myös vapaa-ajalla uskovaisten nuorten seurassa.
Ysiluokalle meno oli kauheaa, kun tiesi, mitä olisi taas edessä. Itsetuntoni oli kiusaamisen myötä romuttunut niin, etten nähnyt omaa arvoani lainkaan. Annoin ihmisten kävellä ylitseni ja käyttää minua sosiaalisesti hyväksi. Ainut keinoni ansaita muiden arvostusta oli suostua kaikkeen ja olla mukava.
En koskaan halunnut ajatella olevani kiusattu, mutta kun sitten eräällä välitunnilla yksi rinnakkaisluokan poika vetäisi tuolin altani ja tömähdin lattialle, ymmärsin, ettei tämä voi olla enää pelkkää mielikuvitukseni tuotetta. Arvelin tuolitempun olleen luokkalaiseni pojan idea – hänellä kun oli jostain syystä jotain pahasti minua vastaan – ja sainkin jälkeenpäin kuulla tuon kyseisen pojan maksaneen viisi euroa tuolle tekijälle. Muistan yhä, miten kipeää teki istua tunti toisensa perään yksin, viettää välitunnit itkien vessassa ja pelätä kuollakseen kaikkia esitelmiä, puheita ja jopa tunnilla viittaamista.
Olin aina ollut tunnollinen oppilas, ja kävin koulua lukuvuoden loppuun, vaikka en olisi jaksanut. Peruskoulun viimeisillä viikoilla olin niin kyllästynyt kaikkeen, etten enää jaksanut olla mukava ja kiltti. Äitikin huolestui, kun en ollut enää oma itseni, ja päädyin juttelemaan koulupsykologille. Psykologikäynneistä ei kuitenkaan ollut apua, ja ajattelimme äidin kanssa, että ehkä olo menisi ajan kanssa ohi.
Ysiluokan jälkeen pääsin opistoon. Opistovuosi antoi paljon, mutta silti masennukseni vain syveni. Opistossa kukaan ei ollut katsomassa perääni ja siellä jäi helposti yksin. Olin turhautunut olooni ja purin sitä satuttamalla itseäni. Opistossa kävin pari kertaa juttelemassa paikalliselle ammattilaiselle, mutta ei sekään auttanut.
Opiston jälkeen aloitin lukion IB-linjan. Jaksoin käydä koulua pari kuukautta, sitten voimani loppuivat ja jouduin sairauslomalle. Aloitin mielialalääkityksen ja pääsin jonoon nuorisovastaanoton psykologille. Seuraavaana keväänä minun oli tarkoitus palata lukioon, mutta en ollut edelleenkään siinä kunnossa, että koulunkäynti olisi ollut mahdollista. Aloitin psykologikäynnit, mutta siitäkään ei ollut apua, enkä pitänyt psykologin tavasta käsitellä ihmisiä. Lääkkeestä ei myöskään ollut apua.
Olin tuon kevään mukana erilaisissa pajatoiminnoissa ja voinnistani huolimatta hain yhteishaussa ammattikouluun kasvatus- ja ohjausalalle. En kuitenkaan päässyt kouluun, ja varasuunnitelmana ollut työpajakin peruuntui. Tuntui, ettei minusta ole mihinkään, ja toisaalta taas tiesin, etteivät voimani riittäisi opiskeluun.
Kesä oli raskas ja vaikea. Minulla oli niin toivoton olo, että satutin itseäni jatkuvasti ja otin tietoisia henkeä uhkaavia riskejä. En jaksanut tehdä edes tavallisia arkisia asioita, ja olin varma, että päättäisin elämäni. Ystäväni joutuivat soittelemaan minua öisin milloin mistäkin. Kesän lopussa uskaltauduin vihdoin kertomaan äidille pahasta olostani. Menimme heti seuraavana päivänä nuorisovastaanoton avoimeen vastaanottoon, josta minut ohjattiin päivystykseen. Päivystyksen työntekijöiden mukaan tilanteeni ei kuitenkaan ulkoisesti ollut hälyttävä, joten meidät lähetettiin takaisin kotiin. Olin pöyristynyt – olin onnistunut jopa kaikista heikoimmillani, luomaan kuvan täysin terveestä ja hyväntuulisesta nuoresta.
Sain onneksi silloin pari akuuttikäyntiä tutulle psykoterapeutille, ja siitä alkoikin sitten kolmen vuoden kuntoutuspsykoterapia.
Elokuussa hain jatkuvassa haussa vielä kahteen kasvatus- ja ohjausalan tutkintoon ja pääsin kouluun lähipaikkakunnalle. Koulua ehti jatkua kaksi viikkoa, kun jouduin taas heittämään hyvästit opiskeluille. Sain edelleen päivittäin paniikkikohtauksia ja voin todella huonosti.
Samoihin aikoihin Taivaan Isä johti elämääni yhden hiukan yksinäisen ja ujon pojan, jonka kanssa aloimme käydä ajeluilla. Olimme toinen toistemme tukena. Hän lohdutti minua ja piti huolen, etten tee itselleni mitään. Minä opetin hänet puhumaan ja kuuntelin hänen huoliaan. Meille tuli syvä yhteys ja ystävystyimme nopeasti. Ystävyytemme ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa, kun aloimme jo seurustella.
Siitä alkoi meidän yhteinen kamppailumme mielen haasteita vastaan. Tie on ollut pitkä ja kivinen, ja sen varrelle on mahtunut epätoivoa, ja poikaystäväni joutui kokemaan paljon sellaista hätää ja pelkoa, mitä en toivoisi kenellekään. Itsetuhoinen ihminen on usein kylmä ja välinpitämätön, jopa empatiakyvytön. Hänellä on mielessään vain yksi asia: hän haluaa saada pahan olon ja kivun loppumaan keinolla millä hyvänsä. Jälkeenpäin en tunnista itseäni noissa tilanteissa, en ollut oma itseni. Minuakin usein kiristettiin yöllisiltä matkoiltani kotiin esimerkiksi uhkaamalla soittaa vanhemmilleni tai hätänumeroon. Silloin sanoin, että suutun jos sen teet. Nyt sanon, että tee se. Jos koskaan joudut kohtaamaan vastaavan tilanteen itsetuhoisen ihmisen kanssa, soita apua. Silläkin uhalla että hän suuttuu. Kyse voi olla ihmisen hengestä.
Psykoterapiaa on takana kolme vuotta, ja matkaan on mahtunut kaikenlaista. Välillä toipuminen on ollut suorastaan näkymätöntä, ja on tuntunut turhalta edes yrittää. Toisinaan on ollut myös vaikeaa uskoa, kun uskonasioita ei vain ole jaksanut miettiä. Seuroihin lähteminenkin on ollut vaikeaa, kun suuret ihmismäärät ahdistavat.
Opiskelua en ole kunnolla uskaltanut – jotain yksittäistä verkkokurssia lukuun ottamatta – edes miettiä vuoden 2021 jälkeen. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja saanut siihen paljon apua terapiasta. Itsetuntoni kohentui, kun tajusin kelpaavani poikaystävälleni. Se riitti. Uskon, että suuri parantava voima onkin ollut hänen pyyteetön rakkautensa minua ja rikkonaisuuttani kohtaan. Hän myös auttoi minua löytämään sisältäni voimavaran, joka oli kadonnut jonnekin yläkouluaikojen tienoille – lapsenmielisyyden.
Toipuminen on vaatinut paljon työtä, mutta tänään voin vihdoin sanoa olevani kiitollinen tekemästäni työstä, läheisistä jotka ovat olleet tukenani ja Taivaan Isälle siitä, että hän noina synkimpinä aikoina lähetti elämääni pelastavan enkelin, jota saan tänä päivänä kutsua rakkaaksi puolisokseni.
Pimeimpinä hetkinä toivoin salaa, että jos joskus pääsen takaisin jaloilleni, saisin olla elävä esimerkki siitä, mistä kaikesta ihminen voi selvitä. Nyt, yli kahdeksan vuoden taistelemisen jälkeen voin sanoa olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan. Teen osa-aikatöitä henkilökohtaisena avustajana, hoidan mieheni ja minun yhteistä kotia ja touhuan tavallisia asioita.
Kaikki aina hokivat minulle, että kyllä se siitä. Monien vuosien masennuksen jälkeen en saanut sen kuulemisesta enää lohtua. Ajattelin, etteivät asiat tulisi koskaan olevan hyvin. Olin kuitenkin väärässä.
Rutistan sinua lämpimästi, rakas ystävä, joka voit huonosti ja sanon sinulle, että kaikesta selviää. Vaikka ei siltä tuntuisi ja vaikka se voisi viedä vuosia. Edes se loputtomalta kestävä pimeys ei kestä ikuisesti.
Tytär
Blogit
Lukijan kuva
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys