Tutustuin muutama vuosi sitten ystävieni kautta joukkoon uusia ihmisiä. He olivat kaukaa tulleita, erilaisesta maasta ja kulttuurista. Uskommekin erosivat toisistaan.
Silti jo alusta alkaen uskosta puhuminen oli helppoa, ja kävimme avoimesti keskustelua näkemyksistämme. Löysimme paljon yhteistä erilaisuudestamme huolimatta. Valillämme vallitseva kunnioitus mahdollisti tämän avoimuuden, ja uskon tunnustaminenkin tuntui turvalliselta.
Jossain vaiheessa tuli puhetta seuroista. Kerran uskaltauduin pyytämään uusia ystäviäni rauhanyhdistykselle seuroihin. Osa kieltäytyi ystävällisesti, mutta pari heistä halusi tulla mukaan. Toiselle se taisi jäädä viimeiseksi kerraksi, vaikka hän vaikuttikin olevan hyvin kiinnostunut uskostamme ja elämäntavastamme. Hän ei halunnut uskoa samalla tavalla, mutta todella kunnioitti uskoamme.
Toinen taas jatkoi silloin tällöin seuroissa käymistä ja halusi tietää enemmän uskon asioista. Kuukaudet vierähtivät eteenpäin ja elämä jatkui. Pidimme säännöllisesti yhteyttä toisiimme, vaikka emme asuneetkaan samalla paikkakunnalla.
Eräänä aamuna sain viestin, joka sai kyyneleet silmiini ja pysäytti. Etsijä oli löytänyt kotiin. Tämä ystävämme oli päässyt sisälle Jumalan valtakuntaan uskomalla omat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Voi miten hyvältä se tuntui, sydän kiitti ja iloitsi tästä uutisesta. Sydämen maaperään kylvetty siemen oli saanut kasvaa.
Jumalan johdatus on ihmeellistä. Vaikka ihminen on vaeltanut sodan runnomasta kotimaastaan tänne kaukaiseen Suomeen, siihenkin voi Jumala kätkeä johdatuksensa.
Miten rakkaalta tuntuukaan tervehtiä Jumalan terveellä ja hyvästellä Jumalan rauhalla tätä veljeä. Pyhän hengen vaikutus on järjelle käsittämätön. Tämän ihmeen edessä tuntee itsensä niin kädettömäksi ja nöyräksi.
Kun näkee näin läheltä Jumalan työn, saa myös kokea vahvistusta omalle uskolleen ja päämäärä kirkastuu niin monien epäilysten alta. Kiitollisuus ja ilo valtaa sydämen.
Minua on erityisesti puhutellut Siionin laulun 227 sanat: ”Herrani, pellollasi / niin vähän työtä tein, / ja sirppi kädessäni / siementä peltoon vein. / Toivoisin edes yhden / Herralle valmiin lyhteen / taivaaseen kypsyvän”.
On tärkeää, että jaksamme tunnustaa uskoamme ja kertoa siitä ympärillämme oleville ihmisille. Koskaan ei voi tietää, mitä uskosta osattoman ihmisen sydämessä tapahtuu, kun hän kuulee elävästä uskosta.
Kaikki, niin yksittäisen ihmisen, kuin kansojenkin vaiheet ovat Taivaan Isän kädessä. Heikkoina ihmisinä voimme vain kylvää ja rukoilla Jumalalta kasvua. On tärkeää valvoa omaa kohtaansa ja antaa uskomisen ilon näkyä ulospäin.
”Uskosta onnellinen”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys