Tu­tus­tuin muu­ta­ma vuo­si sit­ten ys­tä­vie­ni kaut­ta jouk­koon uu­sia ih­mi­siä. He oli­vat kau­kaa tul­lei­ta, eri­lai­ses­ta maas­ta ja kult­tuu­ris­ta. Us­kom­me­kin ero­si­vat toi­sis­taan.

Sil­ti jo alus­ta al­ka­en us­kos­ta pu­hu­mi­nen oli help­poa, ja kä­vim­me avoi­mes­ti kes­kus­te­lua nä­ke­myk­sis­täm­me. Löy­sim­me pal­jon yh­teis­tä eri­lai­suu­des­tam­me huo­li­mat­ta. Va­lil­läm­me val­lit­se­va kun­ni­oi­tus mah­dol­lis­ti tä­män avoi­muu­den, ja us­kon tun­nus­ta­mi­nen­kin tun­tui tur­val­li­sel­ta.

Jos­sain vai­hees­sa tuli pu­het­ta seu­rois­ta. Ker­ran us­kal­tau­duin pyy­tä­mään uu­sia ys­tä­vi­ä­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin. Osa kiel­täy­tyi ys­tä­väl­li­ses­ti, mut­ta pari heis­tä ha­lu­si tul­la mu­kaan. Toi­sel­le se tai­si jää­dä vii­mei­sek­si ker­rak­si, vaik­ka hän vai­kut­ti­kin ole­van hy­vin kiin­nos­tu­nut us­kos­tam­me ja elä­män­ta­vas­tam­me. Hän ei ha­lun­nut us­koa sa­mal­la ta­val­la, mut­ta to­del­la kun­ni­oit­ti us­ko­am­me.

Toi­nen taas jat­koi sil­loin täl­löin seu­rois­sa käy­mis­tä ja ha­lu­si tie­tää enem­män us­kon asi­ois­ta. Kuu­kau­det vie­räh­ti­vät eteen­päin ja elä­mä jat­kui. Pi­dim­me sään­nöl­li­ses­ti yh­teyt­tä toi­siim­me, vaik­ka em­me asu­neet­kaan sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la.

Erää­nä aa­mu­na sain vies­tin, joka sai kyy­ne­leet sil­mii­ni ja py­säyt­ti. Et­si­jä oli löy­tä­nyt ko­tiin. Tämä ys­tä­väm­me oli pääs­syt si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan us­ko­mal­la omat syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Voi mi­ten hy­väl­tä se tun­tui, sy­dän kiit­ti ja iloit­si täs­tä uu­ti­ses­ta. Sy­dä­men maa­pe­rään kyl­vet­ty sie­men oli saa­nut kas­vaa.

Ju­ma­lan joh­da­tus on ih­meel­lis­tä. Vaik­ka ih­mi­nen on va­el­ta­nut so­dan run­no­mas­ta ko­ti­maas­taan tän­ne kau­kai­seen Suo­meen, sii­hen­kin voi Ju­ma­la kät­keä joh­da­tuk­sen­sa.

Mi­ten rak­kaal­ta tun­tuu­kaan ter­veh­tiä Ju­ma­lan ter­veel­lä ja hy­väs­tel­lä Ju­ma­lan rau­hal­la tätä vel­jeä. Py­hän hen­gen vai­ku­tus on jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön. Tä­män ih­meen edes­sä tun­tee it­sen­sä niin kä­det­tö­mäk­si ja nöy­räk­si.

Kun nä­kee näin lä­hel­tä Ju­ma­lan työn, saa myös ko­kea vah­vis­tus­ta omal­le us­kol­leen ja pää­mää­rä kir­kas­tuu niin mo­nien epäi­lys­ten al­ta. Kii­tol­li­suus ja ilo val­taa sy­dä­men.

Mi­nua on eri­tyi­ses­ti pu­hu­tel­lut Sii­o­nin lau­lun 227 sa­nat: ”Her­ra­ni, pel­lol­la­si / niin vä­hän työ­tä tein, / ja sirp­pi kä­des­sä­ni / sie­men­tä pel­toon vein. / Toi­voi­sin edes yh­den / Her­ral­le val­miin lyh­teen / tai­vaa­seen kyp­sy­vän”.

On tär­ke­ää, et­tä jak­sam­me tun­nus­taa us­ko­am­me ja ker­toa sii­tä ym­pä­ril­läm­me ole­vil­le ih­mi­sil­le. Kos­kaan ei voi tie­tää, mitä us­kos­ta osat­to­man ih­mi­sen sy­dä­mes­sä ta­pah­tuu, kun hän kuu­lee elä­väs­tä us­kos­ta.

Kaik­ki, niin yk­sit­täi­sen ih­mi­sen, kuin kan­so­jen­kin vai­heet ovat Tai­vaan Isän kä­des­sä. Heik­koi­na ih­mi­si­nä voim­me vain kyl­vää ja ru­koil­la Ju­ma­lal­ta kas­vua. On tär­ke­ää val­voa omaa koh­taan­sa ja an­taa us­ko­mi­sen ilon nä­kyä ulos­päin.

”Us­kos­ta on­nel­li­nen”