Kai­puu toi­sen luo

Yk­si­ne­lä­vä, sink­ku, van­ha­poi­ka, van­ha­pii­ka, it­sel­li­nen… Ni­miä on mo­nia niin kuin koh­ta­loi­ta ja ko­ke­muk­si­a­kin. Toi­nen elää ak­tii­vis­ta sink­ku­e­lä­mää, toi­nen ei jak­sa ko­lu­ta ky­lä­paik­ko­ja, vaan naut­tii mie­luum­min omas­ta rau­has­ta ja har­vois­ta koh­taa­mi­sis­ta hy­vien ys­tä­vien kans­sa. Jol­la­kin oli­si halu pääs­tä mu­kaan po­ruk­kaan, mut­ta tu­tus­tu­mi­nen on vai­ke­aa tai paik­ka­kun­nal­la ei asu mui­ta sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­via us­ko­vai­sia. Joku ko­kee to­del­la vah­vaa yk­si­näi­syyt­tä.

Riip­pu­mat­ta elä­män­ta­vas­ta useil­la sin­kuil­la on kai­puu si­säl­lään. Kai­puu tul­la ra­kas­te­tuk­si ja vä­li­te­tyk­si. Kai­puu sii­hen, et­tä oli­si jol­le­kin ”se tär­kein”. Kai­puu sii­tä, et­tä elä­mäs­sä oli­si jo­ta­kin py­sy­väm­pää. Kai­puu sii­tä, et­tä kaik­kia pää­tök­siä ei tar­vit­si­si teh­dä yk­sin – ei­kä pär­jä­tä elä­mäs­sä yk­sin.

Vaik­ka sin­kut nä­ke­vät­kin vie­res­tä per­heel­li­sil­lä lä­hei­sil­lään myös vai­kei­ta elä­män­koh­ta­loi­ta, ei kai­puu ka­toa mi­hin­kään. Toi­sil­la kai­puu on jat­ku­vas­ti läs­nä, toi­sil­la kai­puu nou­see pin­taan het­kit­täin. Kai­pauk­ses­sa ei ole mi­tään vää­rää. Psy­ko­lo­gi­an­kin nä­kö­kul­mas­ta toi­ve tul­la ra­kas­te­tuk­si ja vä­li­te­tyk­si on yk­si ih­mi­sen pe­rus­tar­peis­ta. Kuka meis­tä ei ha­lu­ai­si tul­la näh­dyk­si ja kuul­luk­si?

Oma elä­män­ti­lan­tee­ni sink­ku­na on mo­nen mie­les­tä ihan­teel­li­nen: mi­nul­la on ra­kas­ta­va per­he, lä­hei­siä si­sa­ruk­sia, joi­den kans­sa ja­kaa asi­oi­ta, ja iha­nia si­sa­rus­ten lap­sia, jot­ka ovat mi­nul­le tär­kei­tä ja osoit­ta­vat mi­nul­le rak­kaut­ta. Mi­nul­la on usei­ta lä­hei­siä sy­dä­nys­tä­viä – niin per­heel­li­siä kuin per­heet­tö­miä – joi­den kans­sa jaan elä­män ilot ja su­rut, sink­ku­ka­ve­rei­ta, joi­den kans­sa ky­läil­lä, har­ras­taa ja reis­sa­ta. Li­säk­si mi­nul­la on työ, jos­sa viih­dyn.

Kaik­ki elä­män pa­la­set ovat koh­dal­laan, ja elän on­nel­lis­ta elä­mää. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ajoit­tain mie­len val­taa suun­na­ton kai­puu. Näi­nä het­ki­nä mie­leen hii­pi­vät myös aja­tuk­set: Mik­si en ole kel­van­nut ke­nel­le­kään? Mikä tar­koi­tus täl­lä kai­kel­la on? Tu­lee­ko elä­mä­ni ai­na ole­maan täl­lais­ta?

Olen ai­na ol­lut vah­va. Tun­nen it­se­ni hy­vin ja luo­tan it­see­ni. Olen myös luot­ta­nut ai­na vah­vas­ti sii­hen, et­tä Ju­ma­la oh­jaa oi­ke­an puo­li­son mi­nun­kin koh­dal­le­ni sit­ten, kun hy­väk­si nä­kee. Vii­me vuo­si­na – kun kol­me­kym­men­tä ikä­vuot­ta al­koi lä­hes­ty­mään – us­ko ja luot­ta­mus al­koi­vat hor­ju­maan. Nä­kee­kö Ju­ma­la mi­nun ti­lan­tee­ni? Mik­si hän ei an­na mi­nul­le puo­li­soa? Mikä mi­nus­sa on vi­ka­na?

Aja­tuk­set al­koi­vat syö­mään myös ai­na niin vah­va­na ol­lut­ta it­se­tun­to­a­ni. Jos otin pu­heek­si ihas­tu­mi­se­ni, toi­sel­la ei ol­lut­kaan ro­mant­ti­sia tun­tei­ta. Kes­kus­te­lut oli­vat ris­ti­rii­tai­sia; sain hy­vää pa­lau­tet­ta sii­tä, mil­lai­nen olen ih­mi­se­nä, mut­ta tun­teet puut­tui­vat. Mie­tin, mik­si kel­paan vain luo­tet­ta­vak­si ys­tä­väk­si. Kun pu­rin epäi­lyk­si­ä­ni ja pel­ko­ja­ni lä­hei­sil­le si­sa­ruk­sil­le ja ys­tä­vil­le, ai­heut­ti pa­lau­te jäl­leen ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta: he muis­tut­ti­vat, mi­ten mah­ta­va ja iha­na ih­mi­nen olen, et­tä Ju­ma­la osoit­tai­si var­mas­ti ajal­laan mi­nul­le­kin so­pi­van us­ko­vai­sen puo­li­son ja oman per­heen. Sa­ma­nai­kai­ses­ti mie­les­sä­ni ta­koi aja­tus: ”Äl­kää sa­no­ko noin. Te et­te voi tie­tää. Vain Ju­ma­la tie­tää, mikä on mi­nun elä­mä­ni koh­ta­lo.”

Sie­lun­vi­hol­li­nen al­koi kiu­sa­ta myös aja­tuk­sel­la kat­sel­la elä­män­kump­pa­nia maa­il­mas­ta: ”Mik­si et läh­ti­si kiin­nos­ta­van työ­ka­ve­rin kans­sa kah­vil­le? Hän­hän on niin mu­ka­van ja kun­nol­li­sen oloi­nen!” tai ”Mi­tä­pä jos liit­tyi­sit jo­hon­kin net­ti­deit­ti­pal­ve­luun ja kat­soi­sit, mil­lai­sia ih­mi­siä siel­lä on? Ihan vain kat­soi­sit, ei muu­ta.” On­nek­si Ju­ma­la an­toi voi­mia tais­tel­la näi­tä aja­tuk­sia vas­taan.

Vaik­ka kai­puu oman kump­pa­nin löy­ty­mi­seen ja oman per­heen pe­rus­ta­mi­seen on suu­ri, näen mer­ki­tyk­sen myös sil­lä, mik­si olen yk­sin. Mi­nul­la on ol­lut ai­kaa tu­kea, kuun­nel­la ja aut­taa ys­tä­viä ja si­sa­ruk­sia, joil­la on ol­lut vai­ke­aa. Mi­nul­la on ol­lut ai­kaa elää mu­ka­na myös tois­ten ilos­sa. Mi­nul­la on ol­lut ai­kaa si­sa­rus­ten lap­sil­le. Mi­nul­la on ol­lut ai­kaa ja jak­sa­mis­ta an­taa töis­sä­ni pa­ras­ta. Olen ol­lut vah­va, olen kuun­nel­lut, tu­ke­nut, ym­mär­tä­nyt ja kan­nus­ta­nut toi­sia. Toi­set ovat tar­vin­neet mi­nua.

Sil­ti odo­tan ai­kaa, jol­loin mi­nun ei tar­vit­se ol­la vah­va ja kan­taa kaik­kea yk­sin, vaan voin ja­kaa elä­mä­ni toi­sen kans­sa yh­des­sä, iloi­neen ja su­rui­neen – ja myös ne vai­ke­at ajat, joi­ta pa­ri­suh­de ja mah­dol­li­nen per­heel­lis­ty­mi­nen var­mas­ti toi­si­vat tul­les­saan.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä en ole kat­ke­roi­tu­nut. Olen pys­ty­nyt ai­dos­ti iloit­se­maan myös ys­tä­vien seu­rus­te­lun aloi­tuk­sis­ta, nai­mi­siin­me­nos­ta ja lap­sis­ta. Vä­lil­lä toki ys­tä­vän seu­rus­te­lun aloit­ta­mi­nen on kir­pais­sut, sil­lä sil­loin mi­nun het­kel­li­ses­ti py­sy­vä elä­män­ti­lan­tee­ni on muut­tu­nut, on­han ys­tä­vä va­lin­nan teh­des­sään si­tou­tu­nut toi­seen ih­mi­seen enem­män kuin mi­nuun. Hä­nel­lä on ih­mi­nen, joka on hä­nel­le tär­kein­tä elä­mäs­sä. En ole ko­ke­nut ka­teut­ta ys­tä­vää koh­taan, mut­ta suru omas­ta ti­lan­tees­ta on nous­sut vä­lil­lä voi­mak­kaas­ti pin­taan. Näis­sä het­kis­sä on nous­sut vah­va huo­kaus Ju­ma­lan puo­leen: ”Ju­ma­la, osoi­ta mi­nul­le­kin vie­lä us­ko­vai­nen kump­pa­ni, jos niin hy­väk­si näet.”

An­ta­koon Ju­ma­la si­nul­le ja mi­nul­le voi­mia us­koa ja luot­taa sii­hen, et­tä elä­mäm­me me­nee niin kuin hän par­haak­si nä­kee. An­ta­koon hän elä­män iloa ja va­loa meil­le jo­kai­sel­le.