Kaipuu toisen luo
Yksinelävä, sinkku, vanhapoika, vanhapiika, itsellinen… Nimiä on monia niin kuin kohtaloita ja kokemuksiakin. Toinen elää aktiivista sinkkuelämää, toinen ei jaksa koluta kyläpaikkoja, vaan nauttii mieluummin omasta rauhasta ja harvoista kohtaamisista hyvien ystävien kanssa. Jollakin olisi halu päästä mukaan porukkaan, mutta tutustuminen on vaikeaa tai paikkakunnalla ei asu muita samassa elämäntilanteessa olevia uskovaisia. Joku kokee todella vahvaa yksinäisyyttä.
Riippumatta elämäntavasta useilla sinkuilla on kaipuu sisällään. Kaipuu tulla rakastetuksi ja välitetyksi. Kaipuu siihen, että olisi jollekin ”se tärkein”. Kaipuu siitä, että elämässä olisi jotakin pysyvämpää. Kaipuu siitä, että kaikkia päätöksiä ei tarvitsisi tehdä yksin – eikä pärjätä elämässä yksin.
Vaikka sinkut näkevätkin vierestä perheellisillä läheisillään myös vaikeita elämänkohtaloita, ei kaipuu katoa mihinkään. Toisilla kaipuu on jatkuvasti läsnä, toisilla kaipuu nousee pintaan hetkittäin. Kaipauksessa ei ole mitään väärää. Psykologiankin näkökulmasta toive tulla rakastetuksi ja välitetyksi on yksi ihmisen perustarpeista. Kuka meistä ei haluaisi tulla nähdyksi ja kuulluksi?
Oma elämäntilanteeni sinkkuna on monen mielestä ihanteellinen: minulla on rakastava perhe, läheisiä sisaruksia, joiden kanssa jakaa asioita, ja ihania sisarusten lapsia, jotka ovat minulle tärkeitä ja osoittavat minulle rakkautta. Minulla on useita läheisiä sydänystäviä – niin perheellisiä kuin perheettömiä – joiden kanssa jaan elämän ilot ja surut, sinkkukavereita, joiden kanssa kyläillä, harrastaa ja reissata. Lisäksi minulla on työ, jossa viihdyn.
Kaikki elämän palaset ovat kohdallaan, ja elän onnellista elämää. Kaikesta huolimatta ajoittain mielen valtaa suunnaton kaipuu. Näinä hetkinä mieleen hiipivät myös ajatukset: Miksi en ole kelvannut kenellekään? Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Tuleeko elämäni aina olemaan tällaista?
Olen aina ollut vahva. Tunnen itseni hyvin ja luotan itseeni. Olen myös luottanut aina vahvasti siihen, että Jumala ohjaa oikean puolison minunkin kohdalleni sitten, kun hyväksi näkee. Viime vuosina – kun kolmekymmentä ikävuotta alkoi lähestymään – usko ja luottamus alkoivat horjumaan. Näkeekö Jumala minun tilanteeni? Miksi hän ei anna minulle puolisoa? Mikä minussa on vikana?
Ajatukset alkoivat syömään myös aina niin vahvana ollutta itsetuntoani. Jos otin puheeksi ihastumiseni, toisella ei ollutkaan romanttisia tunteita. Keskustelut olivat ristiriitaisia; sain hyvää palautetta siitä, millainen olen ihmisenä, mutta tunteet puuttuivat. Mietin, miksi kelpaan vain luotettavaksi ystäväksi. Kun purin epäilyksiäni ja pelkojani läheisille sisaruksille ja ystäville, aiheutti palaute jälleen ristiriitaisia tunteita: he muistuttivat, miten mahtava ja ihana ihminen olen, että Jumala osoittaisi varmasti ajallaan minullekin sopivan uskovaisen puolison ja oman perheen. Samanaikaisesti mielessäni takoi ajatus: ”Älkää sanoko noin. Te ette voi tietää. Vain Jumala tietää, mikä on minun elämäni kohtalo.”
Sielunvihollinen alkoi kiusata myös ajatuksella katsella elämänkumppania maailmasta: ”Miksi et lähtisi kiinnostavan työkaverin kanssa kahville? Hänhän on niin mukavan ja kunnollisen oloinen!” tai ”Mitäpä jos liittyisit johonkin nettideittipalveluun ja katsoisit, millaisia ihmisiä siellä on? Ihan vain katsoisit, ei muuta.” Onneksi Jumala antoi voimia taistella näitä ajatuksia vastaan.
Vaikka kaipuu oman kumppanin löytymiseen ja oman perheen perustamiseen on suuri, näen merkityksen myös sillä, miksi olen yksin. Minulla on ollut aikaa tukea, kuunnella ja auttaa ystäviä ja sisaruksia, joilla on ollut vaikeaa. Minulla on ollut aikaa elää mukana myös toisten ilossa. Minulla on ollut aikaa sisarusten lapsille. Minulla on ollut aikaa ja jaksamista antaa töissäni parasta. Olen ollut vahva, olen kuunnellut, tukenut, ymmärtänyt ja kannustanut toisia. Toiset ovat tarvinneet minua.
Silti odotan aikaa, jolloin minun ei tarvitse olla vahva ja kantaa kaikkea yksin, vaan voin jakaa elämäni toisen kanssa yhdessä, iloineen ja suruineen – ja myös ne vaikeat ajat, joita parisuhde ja mahdollinen perheellistyminen varmasti toisivat tullessaan.
Olen kiitollinen siitä, että en ole katkeroitunut. Olen pystynyt aidosti iloitsemaan myös ystävien seurustelun aloituksista, naimisiinmenosta ja lapsista. Välillä toki ystävän seurustelun aloittaminen on kirpaissut, sillä silloin minun hetkellisesti pysyvä elämäntilanteeni on muuttunut, onhan ystävä valinnan tehdessään sitoutunut toiseen ihmiseen enemmän kuin minuun. Hänellä on ihminen, joka on hänelle tärkeintä elämässä. En ole kokenut kateutta ystävää kohtaan, mutta suru omasta tilanteesta on noussut välillä voimakkaasti pintaan. Näissä hetkissä on noussut vahva huokaus Jumalan puoleen: ”Jumala, osoita minullekin vielä uskovainen kumppani, jos niin hyväksi näet.”
Antakoon Jumala sinulle ja minulle voimia uskoa ja luottaa siihen, että elämämme menee niin kuin hän parhaaksi näkee. Antakoon hän elämän iloa ja valoa meille jokaiselle.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys