Us­ko ar­jes­sa. Mi­ten se nä­kyy? Minä us­kon, et­tä se nä­kyy hen­gen he­del­mi­nä – sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä usein mie­leen nou­see ky­sy­mys, on­ko nii­tä näh­tä­vis­sä, kun olen niin huo­no ja heik­ko­kin. Mi­nun työs­sä­ni se nä­kyy lem­pey­te­nä van­huk­sia hoi­ta­es­sa ja rau­hal­li­suu­te­na py­säh­ty­es­sä muis­ti­sai­raan koh­dal­le kuun­te­le­maan pu­het­ta, jos­sa on vain yk­sit­täi­siä sa­no­ja ko­ko­nais­ten lau­sei­den si­jaan. Se nä­kyy kär­si­väl­li­syy­te­nä ja ys­tä­väl­li­se­nä pu­hee­na. Se nä­kyy ha­lu­na ol­la hyvä, hel­lä­kä­ti­nen hoi­ta­ja.

Syö­tän van­hus­ta syr­jäi­ses­sä huo­nees­sa. Nap­sau­tan ra­di­on pääl­le ja rau­hoi­tun is­tu­maan il­ta­pa­la­kul­ho kä­des­sä. ”Sinä nuo­ri Ju­ma­lan lap­si…” Sii­nä pu­hu­taan juu­ri mi­nul­le, ja tun­tuu sil­tä, et­tä oi­ke­al­la het­kel­lä. Se tuo rau­han tun­net­ta kii­rei­den kes­kel­le. Minä kai­pa­sin ar­keen noi­ta sa­no­ja, tuo­ta rau­hoit­ta­vaa ään­tä. Tämä on se tur­va, py­sy­vä rau­ha, jon­ka ha­lu­an omis­taa.

Us­ko ei ole jo­tain, jon­ka voi ot­taa esiin vain so­pi­val­la het­kel­lä. Sitä ei voi ar­jes­sa pii­lot­taa ja pu­kea pääl­leen vas­ta as­tu­es­saan si­sään rau­ha­nyh­dis­tyk­sen oves­ta. Se on eri­lai­suut­ta, mut­ta se on myös suur­ta siu­naus­ta. Par­hai­ten sen siu­nauk­sen ar­jes­sa olen näh­nyt me­nes­ty­mi­se­nä työ­e­lä­mäs­sä.

Työ­har­joit­te­luis­sa oh­jaa­jan kans­sa ol­laan tii­viis­ti te­ke­mi­sis­sä. Ai­ka äk­kiä oh­jaa­jan vies­tin­näs­tä pois­tu­vat ki­ro­sa­nat, ja kun nii­tä tu­lee, työ­pa­ri pyy­tää an­teek­si. Kun on rau­hal­lis­ta, tii­mis­sä pu­hu­taan elo­ku­vis­ta, fes­ta­reis­ta ja mu­sii­kis­ta. Olen hil­jaa ja toi­von, et­tä tu­li­si äk­kiä li­sää po­ti­lai­ta. Eri­lai­nen – us­ko­vai­nen. Ai­ka ajoin tar­vit­sen muis­tu­tus­ta sii­tä, mik­si kan­nat­taa ol­la us­ko­mas­sa.

Kui­ten­kaan us­ko­mi­nen ei ole kiel­to­ja, ku­ten usein aja­tel­laan. Se on omaa ha­lua – ha­lua var­jel­la us­koa. Se on tur­val­li­sia neu­vo­ja, jot­ka aut­ta­vat py­sy­mään us­ko­mas­sa. On pal­jon asi­oi­ta, jot­ka vie­vät kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta. Vaik­ka nii­tä on pal­jon, liit­tyy us­ko­mi­seen vai­vat­to­muut­ta­kin ja iloa. Har­joit­te­lun oh­jaa­ja is­tah­taa vie­reen soh­val­le: ”Saan sus­ta pal­jon po­si­tii­vis­ta ener­gi­aa”. Mi­nul­la on vä­sy­nyt olo, mut­ta kai se nä­kyy se ilo. Nau­rah­dan hä­nen sa­noil­leen. Mu­ka­vaa, et­tä mi­nut hy­väk­sy­tään. En kui­ten­kaan ha­lua ha­kea hy­väk­syn­tää vää­rin ta­voin, mu­kau­tu­mal­la maa­il­man me­noon. Kyl­lä sii­nä se vaa­ra on, et­tä kal­lein aar­re, us­ko, me­nee mu­ka­na.

Har­joit­te­lu­pai­kan esi­mie­hen kans­sa jut­te­lu kään­tyy työ­mah­dol­li­suuk­siin. ”Olen kuul­lut si­nus­ta”, hän to­te­aa. Sii­tä tu­lee hyvä mie­li. Työ­tä on siu­nat­tu. Vaik­ka tun­tui sil­tä, et­tä olin vain oma it­se­ni ja tein sen, mikä mi­nun kuu­lui­kin teh­dä. Kä­vel­les­sä­ni pu­ku­huo­neel­ta pit­kää käy­tä­vää pit­kin ulos eh­din mie­les­sä­ni lau­sua kii­tok­sen Tai­vaan Isäl­le.

Mik­si minä sit­ten olen us­ko­mas­sa? Jos jos­kus ar­jes­sa tun­tuu­kin ras­kaal­ta se osa, mikä mi­nul­la us­ko­vai­se­na on, muis­te­len sitä, mil­lais­ta oli su­vi­seu­rois­sa. Sa­man­lais­ta tur­val­li­suu­den tun­net­ta, sa­man­lais­ta muut­tu­ma­ton­ta pe­rus­taa, sa­man­lais­ta rau­has­sa elä­vää jouk­koa en löy­dä mis­tään muu­al­ta. Sen rak­kau­den voi siel­lä ais­tia, ja vain us­ko­vai­nen voi sen si­säl­lään tun­tea. Kun sen rak­kau­den tun­tee ja ko­kee sy­dä­men täyt­tä­vää iloa, sitä ei epäi­le, et­tei­kö tämä oli­si oi­kea tie kul­kea. Kun siel­tä oli ar­keen vai­kea pa­la­ta, minä ajat­te­lin, et­tä jos­kus on sel­lai­set su­vi­seu­rat, jot­ka ei­vät pää­ty kos­kaan.

Ma­riel­la Krei­vi