Lee­na Sa­ras­te

Hau­dal­ta läh­ti kak­si sa­no­maa. Toi­sen sa­no­man us­ko­jat ker­toi­vat eteen­päin vies­tiä, et­tä Jee­sus oli ylös­nous­sut ja avan­nut tien tai­vaa­seen kai­kil­le hä­neen us­ko­vil­le. Tie ian­kaik­ki­seen elä­mään on au­ki.

Toi­sen sa­no­man us­ko­jat ker­toi­vat val­heen vies­tiä sii­tä, et­tä Jee­suk­sen ruu­mis va­ras­tet­tiin ja hän on kuol­lut. Tä­hän sa­no­maan us­ko­vil­la ian­kaik­ki­nen elä­mä jää tyh­jän pääl­le.

Pää­si­äi­sen sa­no­ma on yk­sin­ker­tai­nen. On vain kak­si vies­tiä. Kum­paan sinä us­kot?

Kuun­te­len puo­lel­la kor­val­la toi­sen pää­si­äis­päi­vän ra­di­o­ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Ai­ka no­pe­as­ti huo­maan, et­tä saar­na kuu­los­taa tu­tul­ta. Mi­ten sen voi­kaan tun­nis­taa niin no­pe­as­ti, et­tä pu­hu­ja us­koo sa­mal­la ta­voin kuin it­se? Hy­myi­lyt­tää. On vie­lä py­sy­vää ja muut­tu­ma­ton­ta. Van­hin lap­sen­lap­sem­me Nii­les tuu­maa, et­tä tuo­han pu­huu niin­kuin seu­rois­sa. Hän­kin tun­nis­taa.

Tänä pää­si­äi­se­nä sain seu­ra­ka­ve­rik­se­ni usein Lii­ne-ty­tön. Hän oli ai­na val­mis läh­te­mään mum­mun mu­kaan. Vaik­ka seu­ra­pen­kis­sä oli pal­jon muu­ta­kin puu­haa ja nä­ke­mis­tä, oli ty­tön mie­leen jää­nyt kaik­kein tär­kein. Kun hy­väs­te­lin hän­tä, ky­syin, mitä si­nul­le jäi täs­tä pää­si­äi­ses­tä mie­leen? Ole­tin, et­tä vas­tauk­sek­si tu­lee suk­laa­pu­put ja ret­ket ja muut haus­kat ju­tut. Lii­ne vas­ta­si, et­tä se, et­tei Jee­sus kuol­lut vaan meni tai­vaa­seen. Ja jos us­koo, niin pää­see tai­vaa­seen. ”Minä ai­na­kin ai­on us­koa”, hän sa­noi iloi­sin sil­min. Sii­hen ei ole li­sät­tä­vää ei­kä pois otet­ta­vaa.

Olem­me ret­kel­lä, ja ko­das­sa on pal­jon vä­keä. Tu­lee het­ken hil­jai­suus ja yk­si lap­sen­lap­sis­tam­me käyt­tää sen hy­väk­seen. Hän nou­see sei­so­maan ja sa­noo juh­la­val­la ää­nel­lä, on­han teil­lä kai­kil­la tie­dos­sa, et­tä mi­nus­ta tu­lee iso­sis­ko? Ää­nes­sä on val­ta­vas­ti yl­peyt­tä ja iloa.

Tänä pää­si­äi­se­nä on ol­lut vie­rai­ta. Kuin­ka suu­rel­ta lah­jal­ta tun­tu­vat lap­set ja hei­dän per­heen­sä. Hy­väs­te­lyt ovat ai­na sem­moi­sia het­ken py­säh­dyk­siä. He läh­te­vät taas omaan elä­mään­sä – sel­vi­ä­mään elä­män­sä ilois­ta, vas­tuis­ta, huo­lis­ta ja mur­heis­ta­kin. On suu­ri lah­ja, jos voi jät­tää lap­sen­sa Ju­ma­lan rau­haan. Se on enem­män kuin ”hei sit­ten”. Mitä se Ju­ma­lan rau­haan jät­tä­mi­nen oi­ke­as­taan tar­koit­taa?

Sii­nä käy sel­väk­si et­tä mo­lem­mil­la on rau­ha Ju­ma­las­sa. Se on niin syvä rau­ha, et­tä sen tun­nis­taa sel­lai­nen­kin, joka ei it­se omis­ta us­kon lah­jaa. Sii­hen rau­haan ei­vät vai­ku­ta tun­te­mi­set ei­vät­kä mie­li­a­lat.

Tänä pää­si­äi­se­nä hy­väs­te­len myös lap­se­ni, joka uu­pui us­kon tiel­lä. Hän ha­laa läm­pi­mäs­ti, pu­ris­taa lu­jaa. ”No hei sit­ten”, hän sa­noo. En­sim­mäi­sen ker­ran se tun­tuu pa­him­mal­ta, ajat­te­len. En voi mi­tään sil­le, et­tä ve­det nou­se­vat sil­mii­ni. Lap­se­ni tun­nis­taa aja­tuk­se­ni ja ha­laa vie­lä lu­jem­min. Sii­nä ha­lauk­ses­sa pu­hu­taan pal­jon il­man sa­no­ja. Hän var­mas­ti tie­tää, mitä äi­ti­nä tun­nen ja mitä eni­ten toi­von. Ja minä tie­dän, et­tei hä­nel­lä­kään ole help­poa.

Pit­kä­per­jan­tai pi­men­tää kyl­lä au­rin­gon, mut­ta pää­si­äi­sen valo voit­taa sen pi­mey­den. Tä­hän pe­rus­tuu koko us­kom­me ja elä­mäm­me. Ei meil­lä ole mi­tään hä­tää ei­kä pe­lät­tä­vää.