Antero Iivarinen
Mennyt kesä toi tullessaan meille "perheenlisäystä", huollettavia lisää. Olemme jo pitkään haaveilleet muuttoa maalle omavaraiselämää viettämään. Vielä ei kumminkaan ole löytynyt sellaista asuntoa, joka olisi meille juuri se oikea.
Ajattelimme, että voisimme oikean paikan löytymistä odotellessa tehdä nykyisestä asuinpaikasta mahdollisimman omavaraisen. Laitoimme alkukesästä kasvimaan, johon istutimme perunat, retiisit, sipulit, porkkanat, lantut ja nauriit muut maan sisään odottelemaan Luojan antamaa kasvua.
Samoin teimme anturat salaojineen maakellarille, ja kellarin asennus- ja peittotyöt olivat valmiit juuri sopivasti ennen perunannostoa. Kesä oli siis taas kerran työntäyteinen, mutta mukavasti jokainen lapsista osallistui omalla työpanoksellaan ja taidoillaan näihin töihin. Jos ei jotain kiinnostanut lapioida multaa tai nostaa perunoita, niin sitten hän laittoi ruokaa tai hoiti pienimpiä sisaruksiaan.
Olimme puhuneet myös hyödyllisistä kotieläimistä. Kun lapsilta kysyttiin, niin leijona olisi hyvä kodin vartija tai norsu kätevä omenanpoimija ja omenasoseen tekijä syksyisin. Jokainen eläin osaisi tehdä jotain hyödyllistä kotonamme. Päädyimme kanoihin, koska sattuivat olemaan vähän lähempänä kuin Afrikan hyödylliset kotieläimet ja jotenkin suomalaiseen kotiimme sopivampia. Kanat ovat käteviä munimaan ja syömään kaikki ruuantähteet. Ja kyllähän ne ovat kuulemma aika helppohoitoisiakin.
No, niinhän sitten kävi, että myös kanala ulkoaitauksineen ilmestyi tontillemme. Puhdistetuista maalipöntöistä saatiin pesät, samoin juoma- ja ruoka-automaatit, orret ja lämpölamput löysivät paikkansa. Viranomaisilmoituksen jälkeen aloimme selvittämään, millaisia kanarotuja olisi tarjolla. Työkaverilta saimme isoja perinteisiä maatiaiskanoja ja yhden tipun. Lisäksi paljon neuvoja ja ohjeita. Loput pienemmät kanat saimme ihan oikealta kanavälittäjältä tuosta läheltä. Nuo pienemmät kanat ovat tosi seurallisia: syövät kädestä ja tulevat syliin.
Pihamaalta kuuluu nykyisin piipitystä ja potpotusta, kun kanat tallustelevat pitkin tonttiamme. Välillä istuvat ikkunalaudalla ja kurkkivat sisälle taloomme, josko pääsisivät myös kahville. Töistä tullessani juoksevat auton viereen odottamaan, olisiko isännällä jäänyt eväsleipiä syömättä.
Lapset hoitelevat kanoja ahkerasti. Vaihtavat vedet, täyttävät ruoka automaatit, öljyävät kanojen jalat ja pitävät niitä sylissään jutellen omia ajatuksiaan. Itsekin olen sortunut kanoilta kyselemään kuulumisia ja antamaan kaikkea pientä herkkua. Muutama kuukausi kanojen tulon jälkeen voimme kaikki todeta, että ovat kyllä aivan mahtavia tyyppejä. Justiina, Sanna, Selma, Hubert-kukko ynnä muut meidän kaverit, ”perheenlisäykset”.
Ostohetkellä myyjä vakuutti Hubert-kukon olevan hiljainen ääneltään, kuulemma sellainen rotu. Vielä ei kiekumista ole kuultu, kun on vielä niin nuori. Sitä odotellessa haluan kyllä uskoa myyjää.
Tänään aamuhämärässä äiti ja 2-vuotias Siilas-poika vievät aamupalan kanoille. Kanalan oven aukaisun jälkeen kuuluu Siilaksen pirteä ja kirkas tervehdys: ”Huomenta kanat, nyt minä tulin, tulkaa alas sieltä.” ”Piip, piip, pot, pot”, kanat vastaavat orrelta iloisesti, kääntelevät päätään, heräilevät ja valmistautuvat päivän touhuihinsa. Äitiä naurattaa, Siilastakin, varmaan kanojakin. Ja meitäkin, kun kuulemme Siilaksen tokaisun. Pieniä ja tarpeellisia iloja arkea piristämään. Tästä on hyvä aloittaa tämäkin päivä. Hymyillen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys