Vietin viikonlopun siskojeni, veljieni vaimojen ja äitini kanssa. Meitä oli yhteensä kaksitoista. Ympäri Suomea kokoonnuimme siskoni kotiin, kuka autolla, kuka lentämällä – taisi yksi kävelläkin naapurista.
Koko viikonlopun tunsin itseni äärettömän rikkaaksi. Ajatella, että minulla on näin paljon ihmisiä, joiden kanssa on niin helppo ja mukava olla! Siitä minä kiitin hiljaa mielessäni moneen kertaan. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki aina sujuu mutkattomasti. Kaikilla meillä on omat tapamme, tottumuksemme ja etenkin ajatuksemme, joiden yhteensovittaminen ei ole helppoa.
Me tulimme monenlaisista elämäntilanteista. On pientä perhettä, suurta perhettä, syntymisen iloa, kuoleman surua, onnettomuuksien tuskaa ja jonkin mittapuun mukaan ihan tavallistakin elämää.
Sitä aina ihmettelee sellaistakin, että miten kahden ihmisen geeneistä voi tulla seitsemän ihan erilaista naista. En ala tässä kertomaan niitä piirteitä, etteivät siskoni vedä herneitä nokkiinsa. Jos sanon jotakin jonkunlaiseksi, jää jokin oleellinen ja tärkeä asia kertomatta. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy: perhe on tärkeä. Ja ehkä toinenkin: sanoja löytyy, jopa aamuyön tunneille asti.
Yksi ihanista miniäsiskoistani kiitteli viestissään, miten paljon hyviä ajatuksia ja näkökulmia tällaisesta viikonlopun vietosta saakaan. Aikoi vielä harjoitella käyttämään suuta ja korvia oikeassa suhteessa niiden lukumäärään nähden.
Niin, sitähän me voisimme kaikki harjoitella. Meidät keittiöpsykologit kun tunnistaa siitä, että ohjeita ja ratkaisuja löytyy ongelmaan kuin ongelmaan. Joskus olisi ihan parasta vain istua ja kuunnella. Sanoa sille, jota ahdistaa, ettei ole sanoja eikä ratkaisuja, mutta tiedäthän, että olen tässä vieressä. Ja lohduttaa sillä, että Taivaan Isä auttaa.
Sitä minä sain tuntea, vaikka lähitienoo olikin sanoja tulvillaan. Vierellä olemista. Rakkautta. Hyväksyntää.
Sirkka Lehto
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys