Kun me­nee vuo­den seu­rus­te­lun jäl­keen nai­mi­siin, tie­tää lop­pu­jen lo­puk­si mel­ko vä­hän tu­le­vas­ta puo­li­sos­taan. Vuo­si on ly­hyt ai­ka tu­tus­tua niin pe­rin poh­jin, et­tä tie­täi­si var­mas­ti, tu­len­ko minä tuon ih­mi­sen kans­sa toi­meen kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa. Joku nuo­ri ker­ran ky­syi­kin mi­nul­ta, et­tä mis­tä sen oi­ke­as­taan tie­tää.

Minä olen kai tuo­hon jää­vi vas­taa­maan, kun sain täys­tyr­mäyk­sen mie­he­ni koh­da­tes­sa­ni. On men­nyt tä­hän as­ti sii­tä sel­viy­ty­es­sä. Se vain yk­sin­ker­tai­ses­ti tun­tui sil­tä, et­tä tuos­sa se nyt on se ih­mi­nen. Mi­nul­la ei ol­lut sen suh­teen epäi­lyk­siä.

Mut­ta mi­ten minä us­kal­sin sii­hen luot­taa? Mi­ten us­kal­sin luot­taa, et­tä sel­vi­äm­me yh­des­sä kai­kes­ta, mitä elä­mä mei­dän eteem­me tuo? Ih­mi­nen kun ei eh­di vuo­den ai­ka­na ko­kea kaik­kea mah­dol­lis­ta, ei­kä eh­di tul­la tie­tä­mään, mi­ten re­a­goi eri­lai­siin elä­män eteen tuo­miin asi­oi­hin. Kun kir­kos­sa Ju­ma­lan ja seu­ra­kun­nan edes­sä ha­lu­aa tah­toa, pi­tää se si­säl­lään niin pal­jon, et­tä har­va sitä sii­nä vai­hees­sa ym­mär­tää.

En ole täs­sä kir­joit­ta­mas­sa, et­tä mei­dän pi­täi­si va­paut­taa sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­vät pe­ri­aat­teem­me, jot­ta voi­sim­me tu­tus­tua pa­rem­min toi­siim­me. Päin­vas­toin. Olen kir­joit­ta­mas­sa sii­tä, et­tä on se ihan eri­tyi­nen ih­me, et­tä Ju­ma­la tie­tää, mitä me ku­ka­nen­kin tar­vit­sem­me.

Minä ai­na­kin olen vii­me ai­koi­na, kah­den­kym­me­nen avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen, tun­te­nut, et­tä olen saa­nut puo­li­sok­se­ni täy­del­li­ses­ti mi­nul­le so­pi­van ih­mi­sen. Va­lai­sen asi­aa yh­del­tä lai­dal­ta, mut­ta kui­ten­kin ai­ka kes­kel­tä.

Olen luon­teel­ta­ni asi­ois­sa kie­ris­ke­li­jä. Tar­kas­te­len eten­kin on­gel­mia mo­nel­ta eri puo­lel­ta. Oi­kein tyk­kään vä­lil­lä vel­loa niis­sä. Tun­tuu, et­tä kun asi­aa tar­peek­si kai­ve­lee, eh­kä se rat­kai­su sit­ten jos­kus siel­tä jos­ta­kin – eh­kä – kir­kas­tuu. Se on vä­lil­lä it­sel­le­kin vä­syt­tä­vää, saa­tik­ka puo­li­sol­le.

Olen saa­nut sel­lai­sen mie­hen, jon­ka ai­vo­ja minä ai­van re­hel­li­ses­ti ka­deh­din. Hän nä­kee asi­at niin kirk­kaas­ti, ikään kuin sel­lais­ten po­si­tii­vis­ten ener­gi­a­la­sien läpi. Et­tä pi­tää ol­la asi­at yk­sin­ker­tai­sia! Kun jo­kin asia on ju­tel­tu, se on sit­ten sii­nä. Ei sitä sit­ten enää tar­vit­se vat­voa. Jos asia on vaa­ti­nut an­teek­si­an­toa ja se on hoi­det­tu, vie­lä vä­hem­mäl­lä syyl­lä sii­hen on pa­lat­ta­va. Ja niin­hän se me­nee­kin.

Olen kai­kel­la rak­kau­del­la kut­su­nut mie­he­ni aja­tus­ten pe­sää put­ki­ai­voik­si. Kun täl­lai­nen räis­käh­te­le­vä kie­mu­ra-ai­vo ja iloi­nen put­ki­ai­vo ele­le­vät lap­si­nen­sa sa­man ka­ton al­la, on elä­mä ai­ka vä­ri­käs­tä.

No, leik­ki sik­seen. Il­man ter­ve­jär­kis­tä mies­tä­ni en oli­si vii­me­ai­kai­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta­ni sel­vin­nyt – tai ai­na­kin hy­vin pal­jon huo­nom­min. Kun elä­mä on hei­tel­lyt mi­nua sin­ne ja tän­ne, olen saa­nut on­gel­mii­ni kes­kus­te­lu­a­pua asi­an­tun­ti­jal­ta. Hän to­te­si ker­ran, et­tä kuun­te­le sitä mies­tä­si, kun hä­nel­lä kuu­los­taa ole­van kyky lait­taa asi­at oi­kei­siin mit­ta­suh­tei­siin.

Sil­loin minä ajat­te­lin, et­tä kyl­lä Ju­ma­la on mi­nua kuul­lut ja aut­ta­nut jo en­nen kuin tie­sin apua tar­vin­nee­ni­kaan.

Mut­ta mitä sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa sit­ten, jos muu­ta­man avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen huo­ma­taan­kin, et­tä ei al­kuun­kaan tul­la toi­meen kes­ke­nään? Tai elä­män pu­ris­tuk­ses­sa toi­nen ei jak­sa­kaan? Tai toi­nen me­net­tää us­kon­sa, jol­loin iso­kin ar­vo­kui­lu ja sen tuo­mat haas­teet han­ka­loit­ta­vat elä­mää? Ihan oma lu­kun­sa ovat myös hen­ki­sen ja fyy­si­sen vä­ki­val­lan koh­tee­na ole­vat. Heil­le minä ja var­mas­ti me kaik­ki ru­koi­lem­me oi­ke­aa, am­mat­ti­mais­ta apua.

Muis­tan nuo­re­na juu­ri avi­o­liit­toon men­nee­nä on­nel­li­se­na avi­o­vai­mo­na koh­dan­nee­ni sel­lai­sen ison per­heen äi­din, jon­ka mies tyk­kä­si ihan hir­ve­äs­ti teh­dä töi­tä. Tun­tui, et­tä työ­e­lä­mä ja muut pro­jek­tit oli­vat imais­seet mie­hen mu­kaan­sa.

Muis­tan, kun tämä avi­o­vai­mo sa­noi ta­jun­neen­sa, et­tä lop­pu­jen lo­puk­si on­nel­li­suu­den on läh­det­tä­vä ihan it­ses­tä. Ei voi olet­taa, et­tä joku toi­nen te­ki­si si­nun elä­mäs­tä­si on­nel­li­sen. Sii­hen ky­kyyn vai­kut­ta­vat us­ko hy­vää tar­koit­ta­vaan Ju­ma­laan, oma asen­noi­tu­mi­nen, har­ras­tuk­set ja yleen­sä­kin kai­ken­lai­nen suh­tau­tu­mi­nen ym­pä­röi­vään maa­il­maan. Jos nä­kee joka puo­lel­la ne­ga­tii­vi­sia asi­oi­ta, ei näe kyl­lä va­lo­a­kaan – nii­tä mui­ta iha­nia asi­oi­ta, joi­ta on ym­pä­ril­lä.

Muis­tan myös toi­sen per­hee­näi­din, joka sa­noi, et­tä suk­set ovat usein ris­tis­sä mie­hen kans­sa. Hän sa­noi vii­saas­ti, et­tä tämä on hä­nen elä­män­sä ris­ti, joka on hä­nel­le an­net­tu kan­net­ta­vak­si. Hän vie­lä jat­koi ikään kuin sel­ven­tääk­seen, et­tä jol­la­kin ris­ti on sai­ras­te­le­vat lap­set, toi­sel­la vaa­ti­van työn tuo­mat on­gel­mat, jol­la­kin fyy­si­nen tai hen­ki­nen sai­raus ja niin edel­leen. Hän ajat­te­li niin kirk­kaas­ti, et­tä hä­nen ris­tin­sä on tämä, ja ker­toi saa­van­sa iloa lap­sis­taan, ys­tä­vis­tään ja har­ras­tuk­sis­taan. Ja nyt minä kym­me­nen vuo­den pääs­tä tuos­ta tie­dän, et­tä tätä ris­tiä hä­nen ei tar­vit­se enää kan­taa. Ju­ma­la aut­toi niin, et­tä suk­sien suun­ta oi­ke­ni ja ne su­ju­vat sa­maa tah­tia eteen­päin.

Niin – nuo­re­na avi­o­vai­mo­na minä vä­hän eh­kä sää­lin­kin näi­tä äi­te­jä. Toi­saal­ta teki mie­li ku­mar­taa sel­lai­sen elä­män­ko­ke­muk­sen edes­sä. Omas­sa sil­loi­ses­sa lin­tu­ko­dos­saan sitä ei on­nek­si tien­nyt tu­le­vis­ta mi­tään. Ei tien­nyt, et­tä jos­kus vä­syt­tää ihan ka­ma­las­ti. Se­kin tun­tui kau­kai­sel­ta aja­tuk­sel­ta, et­tä jos­kus voi oman puo­li­son­sa kans­sa men­nä ne suk­set niin ris­tiin, et­tä miet­tii ihan to­sis­saan, et­tä jak­saa­ko­han tuo vie­lä tä­män­kin an­taa mi­nul­le an­teek­si. Se­kin tun­tui vie­raal­ta, kun van­hem­mat pa­rit sa­noi­vat, et­tä vä­lil­lä avi­o­lii­tos­sa tar­vi­taan to­sis­saan tah­to­mis­ta.

Mut­ta en minä vie­lä sil­loin tien­nyt si­tä­kään, kuin­ka voi­mal­li­nen on Ju­ma­la, kun on an­ta­nut sel­lai­sen avun, joka on juu­ri mi­nul­le tar­peen. En­kä tien­nyt si­tä­kään, et­tä päi­vä päi­väl­tä kir­kas­tuu enem­män ja enem­män se, et­tä va­kal­le on löy­ty­nyt juu­ri so­pi­va kan­si. Ja kaik­kein tär­keim­mäk­si on kir­kas­tu­nut se, et­tä evan­ke­liu­mil­la on niin ih­meel­li­nen voi­ma, et­tä mah­do­ton­kin kään­tyy mah­dol­li­sek­si.

Sirk­ka Leh­to