On se ih­meel­lis­tä, mi­ten ih­mi­sen tiet on suun­ni­tel­tu niin, et­tä mut­kan ta­ka­na tu­lee ta­sai­nen suo­ra ja ko­van nou­sun jäl­keen saa va­paut­ta­van las­kun. Tätä minä olen vii­me ai­koi­na poh­ti­nut pal­jon­kin. Ja eten­kin sitä, et­tä mat­kan kään­tei­siin on usein il­mes­ty­nyt so­pi­va saat­ta­ja, ys­tä­vä.

Kun ajat­te­lee elä­män­kaar­ta yleen­sä­kin, kai­ken ta­ka­na on ai­na tur­va­na iki­ai­ko­jen Ju­ma­la. Aja­tel­kaa­pa tuo­ta sa­naa: iki­ai­ko­jen. On­ko meil­lä mi­tään hä­tää, kun muis­tam­me, et­tä iki­ai­ko­jen Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len?

Vaik­ka Ju­ma­la on tur­vam­me, kai­paam­me sil­ti­kin ajal­li­seen mat­kaan saat­ta­jia. On elä­män­vai­hei­ta, jois­sa nii­den tar­ve on vä­häi­sem­pi, mut­ta on myös vai­hei­ta, jois­sa nii­den mer­ki­tys on niin il­mei­nen, et­tä tus­kin sel­vi­äi­si il­man. Näi­den tar­pei­den ja ei-tar­pei­den li­säk­si jos­kus tu­lee ti­lan­tei­ta, jois­sa epäi­lee, on­ko mi­nul­la ys­tä­viä ol­len­kaan.

Kun ajat­te­len elä­mää taak­se­päin, näen elä­mä­ni läpi kul­ke­neen jat­ku­mon: lap­suu­de­nys­tä­vät, nuo­ruu­den laa­jan tut­ta­va­pii­rin, si­sa­ruk­set, puo­li­son tuo­man per­heen, äi­tiys­tä­vät, työ­ka­ve­rit, us­ko­nys­tä­vät... Nämä ovat sel­lai­sia ku­mu­la­tii­vi­sia asi­oi­ta: pää­sään­töi­ses­ti ys­tä­vät py­sy­vät ja eri­lai­set elä­män­ti­lan­teet tuo­vat hei­tä li­sää.

Jos ajat­te­len lap­suu­den- ja nuo­ruu­de­nys­tä­vi­ä­ni, ih­met­te­len ai­na sitä, et­tä vaik­ka vii­mei­ses­tä ta­paa­mi­ses­tam­me saat­taa ol­la puo­li­kin vuot­ta, jut­tu jat­kuu yh­tä vai­vat­to­mas­ti kuin en­nen. Ja kun ajat­te­len hei­dän jäl­keen­sä saa­mi­a­ni ys­tä­viä, ei­vät he ole yh­tään vä­hen­tä­neet näi­den ys­tä­vyyk­sien pai­no­ar­voa.

Nuo­ruu­des­sa ta­pa­sin tu­le­van puo­li­so­ni. Kun us­koom­me poh­jau­tu­en ajat­te­lim­me, et­tä seu­rus­te­lu joh­taa avi­o­liit­toon, sen ys­tä­vyy­den mer­ki­tys oli val­ta­va. Se oli niin kal­li­sar­voi­nen, et­tä mui­den ys­tä­vyys­suh­tei­den hoi­to jäi ai­na­kin mi­nul­la lii­an vä­häl­le sii­nä vai­hees­sa. On­nek­si muut ys­tä­vät ovat ol­leet ar­mol­li­sia!

Tä­män ys­tä­vyy­den mer­ki­tys­tä voi­sin ava­ta yh­del­lä esi­mer­kil­lä. Kun me­nim­me nai­mi­siin mie­he­ni kans­sa, mi­nua suo­ras­taan ah­dis­ti se aja­tus, et­ten hän­tä enää tai­vaas­sa tun­ti­si. Ajat­te­lin sil­loin, et­tä ei­hän sii­tä mi­tään tu­li­si. Nyt tun­tei­den vä­hän ta­saan­nut­tua ajat­te­len, et­tä eh­kä sii­tä­kin sel­vi­äi­si. Ei­kä se ihan kyn­nys­ky­sy­mys ole ol­lut­kaan, ja nyt vä­lil­lä kai­ho­ten­kin muis­te­len ai­ko­ja, jol­loin puo­li­son työ­päi­vä tun­tui niin pit­käl­tä, et­ten mei­nan­nut sel­vi­tä.

Ys­tä­vyys muut­taa mo­nes­ti muo­to­aan. Kun olin las­ten kans­sa ko­to­na, mi­nul­la oli äi­tiys­tä­viä. Muis­tan ajan, kun yh­den ys­tä­vä­ni kans­sa is­tuim­me ja pa­ran­sim­me pot­tu­kat­ti­lan kie­hu­es­sa maa­il­maa. Tämä ys­tä­vyys oli sel­lai­nen, et­tä se oli elä­män­muu­tok­sis­sa – opis­ke­lu­jen ja työ­e­lä­mään su­kel­ta­mi­sen ajan – jos­sa­kin unoh­duk­sis­sa. Voi mi­ten mu­ka­vaa oli­kaan, kun ihan vas­ta saim­me tyt­tä­re­ni, hei­dän kum­mi­tyt­tön­sä, kans­sa kut­sun bruns­sil­le. Ei­hän se ys­tä­vä­kal­lis siel­tä ol­lut mi­hin­kään hä­vin­nyt!

Olen ol­lut mo­nes­sa työ­yh­tei­sös­sä mu­ka­na. Eri­lais­ta pei­laus­pin­taa omaan elä­mään saa sel­lai­sil­ta ys­tä­vil­tä, joi­den us­ko on eri­lais­ta tai jot­ka ei­vät us­ko Ju­ma­laan ol­len­kaan. Heis­tä­kin olen ol­lut kii­tol­li­nen: kun saa sy­väl­li­sen kes­kus­te­lun jäl­keen to­de­ta yh­des­sä, et­tä olem­me me eri­lai­sia – ja sil­ti ys­tä­vyys jat­kuu. Eh­kä loh­dut­ta­vin muis­to on yh­des­tä eri lail­la us­ko­vas­ta ys­tä­väs­tä, jol­le jos­ta­kin ih­meen syys­tä aloin ker­ran pur­ka­maan huo­nout­ta­ni. Sa­noin hä­nel­le, et­tä vä­lil­lä tun­tuu, et­tä mikä us­ko­vai­nen minä olen, kun olen niin kat­ke­ra ja täyn­nä pa­huut­ta. Ys­tä­vä­ni to­te­si, et­tä hän on ai­na aja­tel­lut, et­tä mi­nus­ta huo­kuu Ju­ma­lan rak­kaus ulos­päin­kin. Ajat­te­lin sil­loin, et­tä ei us­ko ole ih­mi­ses­tä, se on täy­sin Ju­ma­lan työ­tä.

Olen huo­man­nut, et­tä ys­tä­vyys ei ole iäs­tä kiin­ni. Mi­nul­la on rak­kai­ta ja kal­lii­ta ys­tä­viä, jot­ka ovat vuo­si­kym­me­niä mi­nua van­hem­pia. Mil­lais­ta elä­män­ko­ke­mus­ta minä heil­tä olen­kaan saa­nut! Kun koh­ta­sim­me yh­den elä­määm­me jär­kyt­tä­neis­tä ta­pah­tu­mis­ta, yk­si van­hem­mis­ta ys­tä­vis­tä­ni soit­ti ja sa­noi, et­tä ei hä­nel­lä ole mi­tään sa­not­ta­vaa. Sa­noi soit­ta­neen­sa vain, et­tä tie­dän, et­tä hän vä­lit­tää. Hän li­sä­si vie­lä, et­tä voin soit­taa hä­nel­le mil­loin ha­lu­an. Erään ker­ran hän tai­si vas­ta­ta pu­he­luu­ni kau­kaa ul­ko­mail­ta. Kau­his­tuin, mut­ta lin­jal­ta kuu­lui vain: Sirk­ka, minä vas­taan ai­na si­nun pu­he­luu­si, olin minä mis­sä ta­han­sa. Voi kun se läm­mit­ti ja loh­dut­ti – sil­loin, ja vie­lä­kin.

Toi­saal­ta olen myös saa­nut ys­tä­vys­tyä nuor­ten ih­mis­ten kans­sa, joi­den eri­lai­nen kat­san­to­kan­ta on tuo­nut eri­lais­ta nä­kö­kul­maa ja iloa elä­mään. Jo pel­käl­lä ole­mas­sa­o­lol­laan he ovat pi­ris­tä­neet mo­nia vii­kon­lop­pu­ja. Olen us­ko­ne­lä­mää­ni­kin saa­nut heil­tä niin kirk­kai­ta neu­vo­ja, et­tä sy­dän on pit­kään iloin­nut näis­tä koh­taa­mi­sis­ta. Iki­nä en unoh­da kum­mi­tyt­tö­ni kans­sa käy­ty­jä kes­kus­te­lu­ja, jois­sa olen mo­nes­ti saa­nut ol­la op­pi­laan pai­kal­la.

Elä­mäs­sä on ol­lut myös ai­ko­ja, jol­loin tun­tuu, et­tei ys­tä­viä ole ol­len­kaan. Muis­tan, kun sitä mie­hel­le­ni ker­ran su­rin ihan it­kuun as­ti. Mie­he­ni, tuo jär­ke­ni, to­te­si, et­tei­vät ys­tä­vät pysy pi­tä­mät­tä, vaik­ka niin mo­nes­ti väi­te­tään­kin. Olin ol­lut pit­kään sii­nä hen­ki­ses­sä kun­nos­sa, et­tei mi­nus­ta ol­lut huo­leh­ti­maan ys­tä­vyys­suh­teis­ta. Ja kun aloin kat­sel­la ym­pä­ril­le­ni, huo­ma­sin, et­tä myös mo­net ys­tä­vä­ni oli­vat ti­lan­teis­sa, jois­sa heil­lä ei riit­tä­nyt voi­ma­va­ro­ja kut­sua ky­lään tai mui­hin yh­tei­siin jut­tui­hin: oli va­ka­via sai­rauk­sia puo­li­soil­la ja lap­sil­la, opis­ke­lu­ja, iso­ja per­hei­tä.

Täl­lai­sis­sa­kin vai­heis­sa mi­nua on kan­net­tu: mi­nut oh­jat­tiin työ­yh­tei­söön, joka nyt on täyn­nä ys­tä­vi­ä­ni, muu­ta­ma ihan sy­dä­nys­tä­vä­kin. Mil­lais­ta iloa ja nau­rua olen­kaan saa­nut työ­yh­tei­sös­sä­ni ko­kea, pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä hen­ki­ses­tä tu­es­ta, jota olen vai­kei­siin elä­män­ti­lan­tei­sii­ni saa­nut! Olen ko­ke­nut iki­ai­ko­jen Ju­ma­lan tur­vaa.

Sirk­ka Leh­to