Kuva: Kari Vengasaho
Kuva: Kari Vengasaho
Nimimerkki Uskonystävä
Helmikuussa vietetään ystävänpäivää. Päivä taitaa olla aika tuore tulokas valtameren takaa, ja sitä voisi perustellusti syyttää kaupalliseksi hömpäksi. Ystävyys sen sijaan on tätä päivää vanhempi asia. Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin ihmisiä on ollut maan päällä.
Ystävyyteen liittyvät asiat ovat askarruttaneet minua lapsuudesta saakka. Leikki-ikäisenä leikin enimmäkseen tyytyväisenä sisarusten ja naapureiden lasten kanssa. Lapsenuskoisena ja lapsenmielisenä ei tarvinnut miettiä, miten kukin uskoo. Naapurin uskovaisen tytön kanssa leikit eivät kuitenkaan tuntuneet koskaan sujuvan. Vasta myöhemmin käsitin, että jo lapsena olimme kovin erilaisia.
Alakoulun loppupuolella toive ja tarve uskovaisista ystävistä aktivoitui. Tajusin, että ”kaikki muut” istuvat seuroissa kaverin vieressä. Kerran perheen lähtiessä seuroihin heittäydyin sängylle ja itkin täyttä kurkkua, etten lähde, sillä minulla ei ole ketään kaveria. Muistelen äidin sanoneen, että kaveriakin voi rukoilla itselleen. Rukoukseni kuultiin, sillä aivan selvästi, Jumalan johdatuksesta löysin uskovaisen ystävän – bestiksen, joka oli minulle seuraavat vuodet kaikki kaikessa. Yksi elämäni kipeimmistä kokemuksista olikin myöhemmin se, kun hän ei enää halunnutkaan olla kanssani.
Nuorena huomasin, etten viihdy isoissa porukoissa. Kaipasin edes yhtä luotettua ystävää. Oli minulla joitakin kavereita ja kuuluin porukkaankin, mutta en kokenut oloani siinä erityisen luontevaksi. Löysin ihanan poikaystävän, jonka kanssa saatoin jakaa kaikki asiat. Tämäkin suhde kuitenkin päättyi, mikä tuntui vaikealta vielä vuosienkin päästä, vaikka se päättyikin minun aloitteestani. Muilta ihmisiltä, etenkin aikuisilta, olisin siinä tilanteessa kaivannut syyllistämisen sijaan herkkyyttä ja tunneälyä, sillä tilanne ei ollut minullekaan helppo.
Lukion päätyttyä avioliitto ja muutto uudelle paikkakunnalle katkaisivat vähäisetkin hauraat siteet nuoruuden ajan porukoihin. Hyvää ystävää minulle ei kotipaikkakunnaltani jäänyt. Tuntuukin vieraalta, kun ihmiset puhuvat lämmöllä erityisistä nuoruudenystävistä. Vuodet ovat vierineet ja paikkakunnat vaihtuneet. Myös ihmisiä, ystäviä, olen saanut, mutta harmikseni myös moni heistä on jäänyt taakse, kun tiet ovat kulkeneet eri suuntiin. Olen kokenut syyllisyyttä ja kokenut olevani huono ystävä. En osaa soitella ja viestittelykin on aika vähäistä. Samaan aikaan koen välillä suurtakin yksinäisyyttä ja kaipaan ihmisiä ympärilleni.
Tiedän, että tänä päivänä monet ihmiset kokevat yksinäisyyttä, eikä korona-aika ainakaan helpottanut tilannetta. Olen puolisonikin kanssa miettinyt, mistä ja miten aikuinen uskovainen avioliitossa elävä ihminen voisi löytää ystäviä. Tiedän kyllä, että pitää itse olla aktiivinen ja osallistua vaikkapa erilaisiin rauhanyhdistyksen työvuoroihin, mutta minun kohdallani se ei ole erityisen hyvin toiminut. Edes kylään kutsumistani ihmisistä en ole saanut läheistä ystävää. Elämäntilanteeni on usein ollut poikkeava, eikä sopivasti kaltaisiani ihmisiä oikein ole löytynyt.
Olen miettinyt, onko minun tarkoitus tyytyä satunnaisempiin kohtaamisiin, joista osa on ollut erittäin antoisiakin. Olen aina viihtynyt hyvin poikien ja miesten kanssa, mutta uskovaisena naisena ystävyyssuhteita on ollut jotenkin vaikea solmia vastakkaiseen sukupuoleen.
Raamattu korostaa ystävyyden arvoa useissa kohdissa. Joskus pohdin, olikohan Jeesuksella ystäviä ennen kuin hän aloitti julkisen toimintansa ja keitä he olivat. Uuden testamentin tekstit viittaavat siihen, että ainakin sisarukset Martta ja Maria sekä heidän veljensä Lasarus olisivat olleet Jeesukselle rakkaita ystäviä. Jeesuksen luo tulivat myös lapset, sokeat, rammat, eri tavoin sairaat, työtätekeväiset ja raskautetut. Jeesus kutsui luokseen kaikki. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). Ei meistä kaikista viallisista ihmisistä tule keskenämme ystäviä, mutta ”Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan ” (Saarn. 4:9).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys