Tuo­mas Hän­ni­nen

Mo­net Han­ka­sal­men lei­ri­kes­kuk­sen tu­ki­a­lu­eel­la muis­ta­vat iso­vel­je­ni Hän­ni­sen Jus­sin. Hän teki it­sen­sä tun­ne­tuk­si per­soo­nal­laan ja työl­lään lei­ri­kes­kuk­sen hy­väk­si. Edel­leen­kin mo­nien vuo­sien jäl­keen koh­taan ih­mi­siä, jot­ka muis­te­le­vat Jus­sia ja hä­nen ta­paan­sa koh­da­ta ih­mi­set. Eri­tyi­ses­ti hä­nen nok­ke­lat ja älyk­käät, hu­mo­ris­ti­set sa­non­tan­sa, ovat jää­neet elä­mään nii­den kes­kuu­des­sa, jot­ka sai­vat vuo­sien ai­ka­na osal­lis­tua lei­ri­kes­kus­ken tal­koi­siin.

18. ke­sä­kuu­ta Jus­sin kuo­le­mas­ta tuli ku­lu­neek­si 14 vuot­ta. Muis­te­len iso­vel­je­ä­ni, ja olen kii­tol­li­nen hä­nen oh­jauk­ses­taan ja tu­es­taan elä­mäs­sä­ni. Mie­lee­ni tu­lee Raa­ma­tun sa­nat: ”Ei­hän Ju­ma­la ole epä­oi­keu­den­mu­kai­nen, ei hän unoh­da tei­dän te­ko­jan­ne ei­kä rak­kaut­tan­ne, jota olet­te osoit­ta­neet hä­nen ni­me­ään koh­taan, kun olet­te pal­vel­leet hä­nen py­hi­ään ja yhä pal­ve­let­te hei­tä.” (Hepr 6:10)

Jus­si oli eri­no­mai­nen tal­koo­työn joh­ta­ja. Tal­koo­työ oli ai­noa vaih­to­eh­to to­teut­taa lei­ri­kes­kuk­sen ra­ken­nus­hank­kei­ta, kun käy­tet­tä­vis­sä ole­vat ra­ha­va­rat oli­vat niu­kat. Jus­si osa­si joh­taa, ja hän kan­nus­ti töi­hin tul­lei­ta osal­lis­tu­maan tal­koi­siin juu­ri omil­la lah­joil­laan ja omal­la ta­val­laan. Hä­nel­lä oli tai­to ar­vi­oi­da mi­hin työ­hön ku­kin laa­jal­la van­han lei­ri­kes­kuk­sen työ­maal­la ky­ke­ni. ”Nau­ha­ken­kä­mie­hil­le” löy­tyi so­pi­va työ­koh­de, ja tar­kem­man kä­den­työn tai­ta­jal­le hä­nel­lä oli tar­jo­ta ky­ky­jä vas­taa­via teh­tä­viä.

Suu­rim­piin tal­koi­siin saat­toi sa­ma­na päi­vä­nä tul­la kym­me­nit­täin kir­ves­mie­hiä sekä usei­ta säh­kö­mie­hiä ja put­ki­mie­hiä. Jo­kai­sel­le oli suun­ni­tel­tu jo en­nak­kon työn koh­de sekä ta­voi­te, mi­hin tu­li­si pyr­kiä en­nen ko­tiin läh­töä. Jus­si tie­si, et­tä tal­koo­työ­läi­sen palk­ka oli ol­la mer­ki­tyk­sel­li­nen ja saa­da jo­tain nä­ky­vää ai­kai­sek­si. Se kan­nus­ti tu­le­maan seu­raa­val­la­kin ker­ral­la. Työt­tö­mät sei­sos­ke­li­jat ko­ki­vat it­sen­sä tar­peet­to­mik­si, ja jäi­vät ko­tiin seu­raa­van tal­koo­kut­sun kuul­les­saan.

Jus­sil­le oli tär­ke­ää myös se, et­tä työ­maal­le tul­lut aloit­ti vuo­ron­sa pul­la­kah­vi­pöy­däs­sä, ja tal­koo­mie­het sai­vat ai­na kun­nol­la syö­däk­seen. Pys­ty­kah­via tuli ai­na ol­la tar­jol­la. Tal­koo­päi­vän päät­teek­si piti läm­mit­tää tal­koo­mie­hil­le ran­ta­sau­na. Vaik­ka hän it­se oli pit­kän päi­vän päät­teek­si vä­sy­nyt, is­tui hän nok­ke­lan huu­mo­rin­sa kans­sa mies­ten se­kaan lau­teil­le ja pois­tui vii­mei­se­nä lei­ri­kes­kuk­ses­ta.

Ra­ken­nus­mää­räys­ten tiu­ken­nut­tua ja vaa­ti­mus­ten li­sään­nyt­tyä on tal­koo­työ suu­rem­mis­sa lei­ri­kes­kus­ten ra­ken­nus­hank­keis­sa jää­nyt his­to­ri­aan. Kun Han­ka­sal­mel­la aloi­tet­tiin lei­ri­työ­tä, ja van­hain­ko­tia muo­kat­tiin vuo­sien ajan uu­siin haas­tai­siin, ra­haa oli vain tar­vik­kei­siin. Työ piti teet­tää il­man ra­hal­li­sia palk­ki­oi­ta tai ki­lo­met­ri­kor­vauk­sia. Tä­män­kin vai­heen teh­tä­viin Ju­ma­lal­la oli lai­na­ta lah­jat myös mo­nel­le muul­le­kin kuin Jus­sil­le.

Jus­si ei teh­nyt kos­kaan it­ses­tään nu­me­roa, ei­kä ha­ke­nut nä­ky­vyyt­tä. Nöy­ryys oli esi­mer­kil­lis­tä, ja hän ra­kas­ti Ju­ma­lan per­het­tä. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan asu­mi­ses­ta saar­na­tes­saan hän pu­hui usein ”ta­los­te­lus­ta per­he­pii­ris­sä”. Nel­jä­tois­ta vuot­ta sit­ten sain aa­mul­la var­hain pu­he­lin­soi­ton ja mi­nul­le ker­rot­tiin, et­tä Jus­si on nuk­ku­nut pois. Edel­li­se­nä il­ta­na, vain het­ki en­nen hä­nen kuo­le­maan­sa so­vit­tu aa­mu­ta­paa­mi­nen ko­ti­kau­pun­kim­me kah­vi­las­sa jäi to­teu­tu­mat­ta. Tie­to jär­kyt­ti ja oli vai­kea us­koa.

Näi­den vuo­sien saa­tos­sa olen usein ikä­vöi­nyt vel­je­ä­ni ja ky­sy­nyt, mik­si hä­net niin pian piti kut­sua ajas­ta pois. Lo­pul­ta olen ai­na pää­ty­nyt sii­hen, et­tä ei hän ole me­net­tä­nyt mi­tään, päin­vas­toin.